Maailmankaikkeus ja sen rakenne... Olet varmasti jo monesti miettinyt mitä tarkoitan meidän taajuudellamme ja eri maailmoilla. Mieti, mitä tapahtuisi jos pystyisit poistumaan omasta maailmankaikkeudestasi, olisiko se ääretön vai päättyisikö se joskus? Käyttämäni sana taajuus on väärä, koska vajaassa kielessänne ei ole sanaa tarkoittamalleni käsitteelle. Käännän asiaa hieman, jotta ymmärtäisit paremmin.
Katso etusormesi kynttä ja kuvittele että sen läpi liukuu parhaillaan atomin kokoisena koko teidän tuntemanne maailmakaikkeus. Tuosta atomista erkautuu pieni alus, jonka miehistö yrittää juuri parhaillaan katsella ympärilleen, luuletko heidän näkevän sinut. Tätä tarkoitan taajuuksilla. Sinun ja minun maailmani ovat tässä ja nyt vierekkäin, mutta hieman eri taajuustasoilla. Näin muodostuneita maailmoja on loputon määrä, ikään kuin lomittain ja siksi aikoinaan kadotimme tutkimusryhmämme jäsenet.
Ensimmäisen päivän alussa sanoin: ”...me kaikki olimme täällä jo eilen, odottamassa vuoroamme.” Selvennän sitä hieman lisää. Maapallonne on elävä organismi ja jos sen tasapaino häiriintyy, se pystyy milloin tahansa pyyhkimään ihmiskunnan pois päältään. Koko maailmankaikkeus, kaikkine eri muotoineen ja tasoineen, on myös elävä. Olemme kuin suuri solukko ja siksi myös te olette läsnä jo ennen tietoisuuden syntymistä. Mikäli joku osa häiritsee kokonaisuutta, niin jopa kokonainen aurinkokunta voidaan poistaa epäterveenä solukkona.
Toisen päivän alussa sanoin myös olevani kuin portinvartija. Varmistan sen ettei meidän taajuudellemme tule kutsumattomia vieraita, sillä hallitsematon taajuuksien yhtyminen voisi aiheuttaa pahimmillaan tuhoisan ketjureaktion.
Yritätte valmistaa antimateriaa, ratkaistaksenne energiaongelmanne. Me täällä elämme sen keskellä ja käytössämme on sitä rajattomasti, se on meidän energialähteemme. Olette Cernissä valmistaneet sitä muutaman pikogramman ja kokeissanne päässeet turhan lähelle sellaisia voimia, joita luulette ymmärtävänne. Vain pieni virhe ja muutatte Euroopan suureksi mutakuopaksi.
Toivottavasti tämä selvensi jotakin, sillä on niin vaikeaa selittää asioita joille teillä ei ole käsitteitä. Mustat aukot eivät liity taajuuksiin, ne eivät ole madonreikiä niiden välillä, vaan teidän taajuutenne kiintopisteitä, jotka pitävät sen koossa.
Elem raotteli silmiään pää humisten ja kesti hetken ennen kuin hän edes tajusi missä oli. Kainalossa oleva, tyhjä lohikäärmein koristeltu Jung-tyylitelty, kristallipullo sai hänet säpsähtämään ja nousemaan pystyyn, samalla kun aivoissa tuntui kuin ne olisivat jääneet irrallisina pomppimaan kallon sisällä ja jokainen törmäys aiheutti silmiin tähtiä.
Hän kirosi mielessään, pomppimisen muuttuessa tasaiseksi jyskytykseksi, ajatusten sirpaleiden kokoontuessa taas yhteen.
”Taas tuli lasketeltua vapaalla ilman jarrua ja tässä on lopputulos, täydellinen törmäys.” Hän piti hetken aikaa silmiään kiinni ja vasta sitten keskitti katseensa ympäristöön. Jiang oli lähellä ja rohisi pää oksennuksessaan. Elem kääntyi katsomaan eilisen juhlapaikan keskustaa mennen samalla lähemmäksi. Chung lepäsi keskellä juhlapaikkaa selällään ja hän oli levittänyt ruumispussin siististi alleen, käsien ollessa yhdessä rinnalla. Vanhat kasvot olivat erittäin levollisen näköiset, suu hieman raollaan ja aivan kuin hymyssä.
”Kaunis kuolema, jos se voi olla kaunis, ei ainakaan näkynyt merkkejä siitä että se olisi ollut tuskainen”, tuumi Elem ja lähti suihkuun.
Kun hän palasi, Jiang oli ilman paitaa ja siivosi sillä oksennustaan, he nyökkäsivät vain lyhyesti toisilleen. Jiangin katse kiertyi kohti Chungia ja hän pudisti päätään, sitten myös hän lähti siistiytymään. Elem ryhtyi siivoamaan juhlapaikkaa, joka oli kuin elokuvateatterin lattia. Chungin pullonpuolikas oli puolillaan, hän otti sen ja asetteli sen yhdessä heidän puolikkaansa kanssa puurasiaan, jonka hän nosti sitten laatikkoon asetellen kirjekuoren päällimmäiseksi.
Elem oli saanut kaiken siivottua ennen kuin Jiang palasi ja eilisestä juhlasta kertoi enää läntti verhoilussa, kohdassa johon Jiang oli oksentanut, ja illan isäntä joka makasi kuolleena eristettyjen putkien välissä. He eivät vieläkään sanoneet paljoa toisilleen nostaessaan yhdessä Chungin pussiin, sitten he vakumoivat sen ja veivät kylmiöön. Tunnelissa oli juuri ja juuri tilaa vielä Samuelin pussin jälkeen uusimmalle tulokkaalle.
Oli jo iltapäivä kun he teet käsissään alkoivat kunnolla keskustella, sitä ennen he olivat lähinnä vain parannelleet oloaan.
”Oli tyylikäs lähtö”, totesi Jiang. ”Pahus sentään”, hymy levisi hänen kasvoilleen, ilmeisesti jokin mielikuva illan tapahtumista pulpahti hänen mieleensä. ”Todellakin, en ole koskaan tällaisia läksiäisiä viettänyt, kuolinvuoteen ääressä.”
”Se oli kuin viimeinen ehtoollinen”, vastasi Elem. ”Muistatko lopusta mitään?”
”Jotain hajanaista sieltä täältä. Sen kuitenkin muistan että Chung asettui pitkäkseen. Ja hei, nyt muistan, se oli juuri silloin kun kerroit sitä vitsiä ja vilkaisin nauraako hän.”
”Mitä vitsiä?” ihmetteli Elem, ”Kerro ihmeessä, en muista kertoneeni vitsejä.”
”Hyvä on, se meni suunnilleen näin. Kerroit kahdesta venäläisestä naisesta jotka olivat ostosmatkalla Pariisissa, ja jollain pikkukujalla he näkivät pienen putiikin, jonka ikkunassa oli läpinäkyvissä muovipusseissa leninkejä ja häämekkoja. Liikkeen nimeä he eivät ymmärtäneet, mutta ikkunaan oli maalattu -50 %. Sen he ymmärsivät ja menivät sisälle alkaen hypistellä ikkunassa olevia mekkoja. Myyjä tuli paikalle ja kysyi mitä he tekevät. Näissä ei ole hintoja, paljonko tämä esimerkiksi maksaa, he kysyivät. Tämä on pesula, vastasi myyjä.”
”Ei ole totta, kerroinko tosiaan tuon, missä yhteydessä?”
”Olit silloin taas ottanut tuon rasian kannen käteesi ja tiirailit sitä”, vastasi Jiang ja osoitti lattialla olevaa laatikkoa.
”Ai niin, lukeeko siinä tosiaan pikkuhousunsuojia?”
Jiang repesi nauruun. ”Ei tietenkään, siinä lukee Päällikkö, henkilökohtainen. Sellaista ei kukaan miehistöstä uskaltaisi aukaista.”
”Tarkoitatko tosiaan että hän, ikään kuin kuolinvuoteellaan, huiputti minua ja sinä hyväkäs yhdyit siihen?”
”Niin se meni, sinun pitää muistaa että hän oli komentaja. Normaalioloissa se rajoittaa miehistön kanssa veljeilyä ja silloin ei voi nauraa muiden mukana vaikka kuinka mieli tekisi. Nyt lopussa hän heitti tittelit nurkkaan ja oli oma itsensä, huumorintajuinen normaali mies.”
”Näinhän se menee, hän oli hieno mies”, huokasi Elem.
Kun muistopuhe oli muodollisesti pidetty, he alkoivat keskustella nykyhetkestä.
”Tiedämme nyt, ettei vanhenemisen alkamisella ole tiettyä aikataulua. Ainoa varma kaava on vain se, että ainakin toistaiseksi se alkaa käännetyssä ikäjärjestyksessä, seuraava voi alkaa vaikka heti ja minä olen seuraavana vuorossa. Sanoit eilen, että muutos on alkanut ja ajat alkavat lähestyä toisiaan. Selitätkö hieman lisää.”, aloitti Jiang.
”Minä yritän. Kun lähdimme, Nibiru oli jo olemassa ja törmäyskurssilla kohti Maata. Jos olisimme eri ajassa, sitä olisi ollut mahdotonta havaita. Muistat varmaan kun ensimmäinen havainto Nibirusta tehtiin. Se ilmestyi kuin tyhjästä, kaikista havaintolaitteistamme huolimatta. Luulen että tuo hetki on nyt käsillä, aikamme yhtyy ja Nibiru havaitaan Maassa. Tai voi olla, että olemme olleet jo pitkään näkyvissä. En kuitenkaan usko siihen että olisimme vielä nykyhetkessä, sillä koko ajan on tapahtunut muutoksia, nyt ne vain kiihtyvät. Vasta kun ne loppuvat, olemme niin sanotussa nykyisyydessä.”
”Kiitos”, Jiang sanoi ja jatkoi: ”Tuo kaikki kuulostaa niin hurjalta ettei se voi olla totta, mutta kun katsoo ympärilleen ja muistaa mitä kaikkea täällä on tapahtunut, niin ei sekään todelta vaikuta. Siihen nähden tuo sinun analyysisi on oikea, se antaa tälle kaikelle järjettömyydelle hieman järkeä.”
Keskustelutuokion jälkeen he tekivät jälleen rutiiniksi muodostuneet tarkistukset. Jiang tosin sääti yhden sisäkameroista siten, että pystyi tarkistamaan näytöltä oliko hän alkanut vanhentua, sillä hän halusi tietää sen itse ensimmäisenä.
Jiang vaelsi jälleen kerran, kuin vahingossa, kameran ohitse ja tarkkaili syrjäsilmällä profiiliaan, sitten hän pysähtyi.
”Elem, tule tänne.”
”Mitä nyt?” vastasi Elem tullessaan verstaan puolelta, jossa hän oli katsellut aluksen nauhoituksia.
”Katso.”
”En ymmärrä. Sama kellertävä kuva kuin aikaisemminkin”, sanoi Elem katsoessaan Jiangin osoittamaa monitoria, joka näytti yhden ulkokameran kuvaa.
”Lakanat ovat poissa.” Nyt myös Elem tajusi asian.
”Näitkö mitä tapahtui?”
”En, satuin vai katsomaan ja tajusin että ne ovat poissa.”
Elem otti yhden ulkokameran ohjaimet ja etsi moduulin kuvaan. Se oli ennallaan, mutta Liu ei ollut enää istuvassa asennossa, puku oli paisunut äärimmilleen ja suoristanut kalmon pitkälleen. Kesti hetken ennen kuin Elem selvisi säikähdyksestään ja tajusi mistä oli kyse, hän käänsi nopeasti kuvan.
”Huh, unohdin aivan mitä tapahtuu kun ihminen kuolee hapellisessa tilassa. Siellä oli kaikki muuten ennallaan, etsitään nauhalta se hetki jolloin lakanat hävisivät.”
Ennen kuin he löysivät oikean kohdan, he pohtivat mikä olisi voinut ne hävittää.
”Olisivatko ne voineet jotenkin hapettua?” epäili Jiang.
”Tuntuu oudolta. Käsittääkseni vetyfluoridi, voimakkaasti korroosiota aiheuttavana molekyyliyhdisteenä voisi sen aiheuttaa, mutta kuten Samuel sanoi, sen pitoisuus on suhteellisen pieni verrattuna argoniin ja ehkä korrosoituminen kumoutuu täysin ”, vastasi Elem ja epäili perään: ”Ehkä tämä valo voi sen tehdä.”
”Tuossa”, Jiang huudahti, kun oikea kohta vilahti pikakelauksessa.
He alkoivat kelata kohtaa edestakaisin, muutos oli todella nopea, lakanat vain hävisivät. Sitten Jiang hidasti muutosta asteittain lisää ja lisää, ja vasta kun ne olivat melkein pysäytyskuvia, silloin huomasi että ne hävisivät yksitellen.
”En käsitä”, mutisi Elem. ”Jos häviäminen olisi kemiallinen prosessi, niin se ei tapahtuisi noin yksitellen. Tässä ei ole mitään järkeä.”
”Minulla on ajatus”, sanoi Jiang. ”Odota hetki.”
Elem lähti hakemaan heille juomista ja kun hän palasi oli näytöllä kaksi kuvaa.
”Mitä keksit?”
”Tässä on nyt kuvaa myös siitä kun laukaisin paineilmalla nuo lakanat tuonne. Kuvakulma on eri, sillä emme silloin erityisesti kuvanneet tuota laukaisua, joten on tyydyttävä tähän sivukameran kuvaan.”
Tallenteesta havaitsi hyvin miten päällekkäin asetetut ja sitten yhteen rullatut lakanat ryöpsähtivät ulos. Niitä työntävä ilmavirta kesti vain hetken, mutta riitti levittämään ne erilleen kunnes ne jähmettyivät paikoilleen. Jiang alkoi kelata ja hidastaa tallennetta.
”Haa, olin oikeassa. Katso, tuo lakana joka jähmettyi ensimmäisenä ulkona, on myös ensimmäinen joka hävisi.”
Sitten he yhdessä kelasivat ja vertailivat kuvia. He eivät osanneet sanoa, kumpi kahdesta lakanasta jähmettyi ensiksi, ero oli niin hiuksenhieno. Totuus oli kuitenkin se, että ne hävisivät siinä järjestyksessä kuin olivat jähmettyneet.
Elem asettui aloilleen ja sanoi: ”Nyt pitää miettiä miten tämä uusi asia soveltuu ajatusmalliini.”
”Mieti rauhassa, minä hieman jaloittelen.”
”Mitä, aiotko pyöräyttää kuntokeskuksen alas?”
”Ei, käyn vain kylmiössä.”
”Ahaa, menet etsimään lisää pikkuhousunsuojia”, hirnahti Elem.
Kun Jiang tuli takaisin, hän istuutui Elemin viereen.
”No, oletko keksinyt uutta ajatusmallia?”
”Vaikka kuinka monta, mutta yksikään niistä ei toimi.”
”Hah”, totesi Jiang. ”Tiedätkö mitä, sinä olet hölmö.”
”Aha, mistä nyt tuulee? Et ilmeisesti löytänyt ylimääräistä laatikkoa.”
”Tarkoitan sitä, että olet jo aikaisemmin ratkaissut asian jota parhaillaan mietit.”
”Pahus, olet siis tosissasi, luulin sinun vitsailevan. Kerro.”
”Samuelin kuoleman jälkeen epäilit, ettei klooni voi tavata itseään ja annoit hyviä esimerkkejä, aina kuvitellun aikamatkustuksen paradokseista lähtien.”
”Niin?”
”Tänään selitit meidän lähestyvän nykyhetkeä.”
”Kyllä.”
”Nyt olet taas hölmö.”
Elem alkoi turhautuneena raapia päätään tuntiessaan keskustelun menevän jankkaukseksi.
”Lopeta jo, kerro nyt yhdellä lauseella mitä ajat takaa.”
”Hyvä on, emme voi yhtyä nykyhetkeen, sillä sehän mahdollistaisi sen, että voisimme tavata kloonimme ja sinä itse sanoit, ettei se ole mahdollista.”
”No, no, sanoin tosiaan noin, mutta miten se liittyy kahdeksan lakanan katoamiseen?”
”No, nyt sinä itse keskeytit. ”
”Anteeksi, anna tulla, en sano enää mitään ennen kuin olet kertonut kaiken.”
”Tänään, kun veimme Chungin kylmiöön ja laitoimme hänet Samuelin jatkoksi tuohon kapeaan tavaroiden ympäröimään tunneliin, luukku mahtui hyvin kiinni. Sitten sinä sanoit että näitä teidän ruumishuoneitanne ei ainakaan ole suunniteltu kahdeksalle. Siinä turtuneessa hirsipuuhuumoritilassa, jolla yritimme keventää tunnelmaa, minä vastasin olevani toisen kerroksen väkeä ja hieman naurahdimme palatessamme takaisin. Jokin asia jäi kuitenkin vaivaaman mieltäni ja siksi palasin sinne. Riin ruumis oli kadonnut ja se tarkoittaa sitä, että me kaikki katoamme ennen kuin saavutamme nykyhetken, joka ainoa meistä, myös Dragon katoaa. Sopiiko tämä ajatusmalliisi?”
Elem oli aivan hiljaa ja mietti pitkään.
”Olen ollut sokea ja antanut oman mieleni johdattaa minua tosiasioiden ohitse. Olemme vain yksi suuri virhe, joka on kohta pyyhkiytynyt pois. Mikään muu ei ole mahdollista, vaikka tekisimme mitä tahansa.”
”Väärin”, vastasi Jiang. ”Haluan, että sinä lähdet ja kerrot meidän kaikkien puolesta siitä mitä täällä tapahtui. Jonkun täytyy päästä pois ja se olet sinä.”
”Mitä sinä hourit, lähteä mihin ja miten? Se ei ole mahdollista, johan sitä on kokeiltu ja miksi minä etkä sinä?”
”Minulla ei ole aikaa lähteä, se on totuus. Tulessani kylmiöstä sain yhden idean, tule mukaan.”
Elem katsoi tarkoin Jiangia nähdäkseen onko nyt tosi kyseessä vai jokin pila, mutta Jiang näytti olevan tosissaan, joten hän seurasi tätä rahtiosastolle.
”Teemme noista sinulle pakoaluksen”, sanoi Jiang ja osoitti yläpuolellaan olevia painepukuja, joita oli kolme isoilla happirepuilla ja kolme hieman pienemmillä repuilla varustettuina. Ne olivat varapukuja. Lisäksi hän teki kädellään kaaren ympäri rahtitilaa.
”Mitä sinä oikein kuvittelet? Tarkoitatko, että puen jonkun puvuista päälleni ja alan potkia paikallani tuossa tyhjyydessä ja kuolen aluksen ulkopuolella sekä todellakin potkaisen tyhjää?”
”Rauhoitu, kerron kyllä, mutta nyt autat minua.”
Seuraavan kahden tunnin ajan he keräsivät kaikki Jiangin osoittamat tarvikkeet ja puvut irti säilytyspaikoistaan samalla kun taustalla soi mahtipontisesti Aleksander Borodinin konserttojen sarja, jotka oli vahvistettu myös kuorolla. Elem hieman ihmetteli Jiangin taustamusiikkivalintaa mutta kun Prinssi Igor alkoi, Elem ymmärsi vitsin.
”Vai olen minä nyt Pikku Prinssi, joka lähtee etsimään Maata yksinäiseltä asteroidiltaan”, naurun lomassa tuo koko maailman tuntema tarina sai nyt uuden merkityksen.
Työ oli todella hidasta. Lyhyitä pyöräytyksiä joiden välissä he joutuivat yksitellen nostelemaan kaiken keräämänsä, ikään kuin eteenpäin kohti seuraava pyörähdysliikettä, sillä tarvikkeita ei voinut jättää vain pyörimään kohti painovoimaa. Kun he hikisinä lopettivat urakkansa, oli rahtitila puoliksi täynnä, tosin telakointiportin kohdalla ei ollut mitään, se oli jätetty alas. Suurimman tilan veivät painepuvut, sillä niiden sisällä olivat ilmatäytteiset torsot pitämässä niitä ryhdissä. Oli kammottavaa nähdä, miten nuo jäykät puvut makasivat kuin kuolleet taikonautit, Kiinan liput käsivarsissaan, pitkin ja poikin.
”No niin, alahan selittää ideaasi”, vaati nyt selvästi uteliaan näköinen Elem Jiangilta.
”Huomenna vasta, nyt meidän on levättävä ja kerättävä voimia, sillä huomenna ei taukoja paljon ole.”
”Ok, olen kyllä myös jo väsynyt, päivä on ollut pitkä eikä krapula todellakaan ole sitä mitenkään piristänyt.”
Katso etusormesi kynttä ja kuvittele että sen läpi liukuu parhaillaan atomin kokoisena koko teidän tuntemanne maailmakaikkeus. Tuosta atomista erkautuu pieni alus, jonka miehistö yrittää juuri parhaillaan katsella ympärilleen, luuletko heidän näkevän sinut. Tätä tarkoitan taajuuksilla. Sinun ja minun maailmani ovat tässä ja nyt vierekkäin, mutta hieman eri taajuustasoilla. Näin muodostuneita maailmoja on loputon määrä, ikään kuin lomittain ja siksi aikoinaan kadotimme tutkimusryhmämme jäsenet.
Ensimmäisen päivän alussa sanoin: ”...me kaikki olimme täällä jo eilen, odottamassa vuoroamme.” Selvennän sitä hieman lisää. Maapallonne on elävä organismi ja jos sen tasapaino häiriintyy, se pystyy milloin tahansa pyyhkimään ihmiskunnan pois päältään. Koko maailmankaikkeus, kaikkine eri muotoineen ja tasoineen, on myös elävä. Olemme kuin suuri solukko ja siksi myös te olette läsnä jo ennen tietoisuuden syntymistä. Mikäli joku osa häiritsee kokonaisuutta, niin jopa kokonainen aurinkokunta voidaan poistaa epäterveenä solukkona.
Toisen päivän alussa sanoin myös olevani kuin portinvartija. Varmistan sen ettei meidän taajuudellemme tule kutsumattomia vieraita, sillä hallitsematon taajuuksien yhtyminen voisi aiheuttaa pahimmillaan tuhoisan ketjureaktion.
Yritätte valmistaa antimateriaa, ratkaistaksenne energiaongelmanne. Me täällä elämme sen keskellä ja käytössämme on sitä rajattomasti, se on meidän energialähteemme. Olette Cernissä valmistaneet sitä muutaman pikogramman ja kokeissanne päässeet turhan lähelle sellaisia voimia, joita luulette ymmärtävänne. Vain pieni virhe ja muutatte Euroopan suureksi mutakuopaksi.
Toivottavasti tämä selvensi jotakin, sillä on niin vaikeaa selittää asioita joille teillä ei ole käsitteitä. Mustat aukot eivät liity taajuuksiin, ne eivät ole madonreikiä niiden välillä, vaan teidän taajuutenne kiintopisteitä, jotka pitävät sen koossa.
Elem raotteli silmiään pää humisten ja kesti hetken ennen kuin hän edes tajusi missä oli. Kainalossa oleva, tyhjä lohikäärmein koristeltu Jung-tyylitelty, kristallipullo sai hänet säpsähtämään ja nousemaan pystyyn, samalla kun aivoissa tuntui kuin ne olisivat jääneet irrallisina pomppimaan kallon sisällä ja jokainen törmäys aiheutti silmiin tähtiä.
Hän kirosi mielessään, pomppimisen muuttuessa tasaiseksi jyskytykseksi, ajatusten sirpaleiden kokoontuessa taas yhteen.
”Taas tuli lasketeltua vapaalla ilman jarrua ja tässä on lopputulos, täydellinen törmäys.” Hän piti hetken aikaa silmiään kiinni ja vasta sitten keskitti katseensa ympäristöön. Jiang oli lähellä ja rohisi pää oksennuksessaan. Elem kääntyi katsomaan eilisen juhlapaikan keskustaa mennen samalla lähemmäksi. Chung lepäsi keskellä juhlapaikkaa selällään ja hän oli levittänyt ruumispussin siististi alleen, käsien ollessa yhdessä rinnalla. Vanhat kasvot olivat erittäin levollisen näköiset, suu hieman raollaan ja aivan kuin hymyssä.
”Kaunis kuolema, jos se voi olla kaunis, ei ainakaan näkynyt merkkejä siitä että se olisi ollut tuskainen”, tuumi Elem ja lähti suihkuun.
Kun hän palasi, Jiang oli ilman paitaa ja siivosi sillä oksennustaan, he nyökkäsivät vain lyhyesti toisilleen. Jiangin katse kiertyi kohti Chungia ja hän pudisti päätään, sitten myös hän lähti siistiytymään. Elem ryhtyi siivoamaan juhlapaikkaa, joka oli kuin elokuvateatterin lattia. Chungin pullonpuolikas oli puolillaan, hän otti sen ja asetteli sen yhdessä heidän puolikkaansa kanssa puurasiaan, jonka hän nosti sitten laatikkoon asetellen kirjekuoren päällimmäiseksi.
Elem oli saanut kaiken siivottua ennen kuin Jiang palasi ja eilisestä juhlasta kertoi enää läntti verhoilussa, kohdassa johon Jiang oli oksentanut, ja illan isäntä joka makasi kuolleena eristettyjen putkien välissä. He eivät vieläkään sanoneet paljoa toisilleen nostaessaan yhdessä Chungin pussiin, sitten he vakumoivat sen ja veivät kylmiöön. Tunnelissa oli juuri ja juuri tilaa vielä Samuelin pussin jälkeen uusimmalle tulokkaalle.
Oli jo iltapäivä kun he teet käsissään alkoivat kunnolla keskustella, sitä ennen he olivat lähinnä vain parannelleet oloaan.
”Oli tyylikäs lähtö”, totesi Jiang. ”Pahus sentään”, hymy levisi hänen kasvoilleen, ilmeisesti jokin mielikuva illan tapahtumista pulpahti hänen mieleensä. ”Todellakin, en ole koskaan tällaisia läksiäisiä viettänyt, kuolinvuoteen ääressä.”
”Se oli kuin viimeinen ehtoollinen”, vastasi Elem. ”Muistatko lopusta mitään?”
”Jotain hajanaista sieltä täältä. Sen kuitenkin muistan että Chung asettui pitkäkseen. Ja hei, nyt muistan, se oli juuri silloin kun kerroit sitä vitsiä ja vilkaisin nauraako hän.”
”Mitä vitsiä?” ihmetteli Elem, ”Kerro ihmeessä, en muista kertoneeni vitsejä.”
”Hyvä on, se meni suunnilleen näin. Kerroit kahdesta venäläisestä naisesta jotka olivat ostosmatkalla Pariisissa, ja jollain pikkukujalla he näkivät pienen putiikin, jonka ikkunassa oli läpinäkyvissä muovipusseissa leninkejä ja häämekkoja. Liikkeen nimeä he eivät ymmärtäneet, mutta ikkunaan oli maalattu -50 %. Sen he ymmärsivät ja menivät sisälle alkaen hypistellä ikkunassa olevia mekkoja. Myyjä tuli paikalle ja kysyi mitä he tekevät. Näissä ei ole hintoja, paljonko tämä esimerkiksi maksaa, he kysyivät. Tämä on pesula, vastasi myyjä.”
”Ei ole totta, kerroinko tosiaan tuon, missä yhteydessä?”
”Olit silloin taas ottanut tuon rasian kannen käteesi ja tiirailit sitä”, vastasi Jiang ja osoitti lattialla olevaa laatikkoa.
”Ai niin, lukeeko siinä tosiaan pikkuhousunsuojia?”
Jiang repesi nauruun. ”Ei tietenkään, siinä lukee Päällikkö, henkilökohtainen. Sellaista ei kukaan miehistöstä uskaltaisi aukaista.”
”Tarkoitatko tosiaan että hän, ikään kuin kuolinvuoteellaan, huiputti minua ja sinä hyväkäs yhdyit siihen?”
”Niin se meni, sinun pitää muistaa että hän oli komentaja. Normaalioloissa se rajoittaa miehistön kanssa veljeilyä ja silloin ei voi nauraa muiden mukana vaikka kuinka mieli tekisi. Nyt lopussa hän heitti tittelit nurkkaan ja oli oma itsensä, huumorintajuinen normaali mies.”
”Näinhän se menee, hän oli hieno mies”, huokasi Elem.
Kun muistopuhe oli muodollisesti pidetty, he alkoivat keskustella nykyhetkestä.
”Tiedämme nyt, ettei vanhenemisen alkamisella ole tiettyä aikataulua. Ainoa varma kaava on vain se, että ainakin toistaiseksi se alkaa käännetyssä ikäjärjestyksessä, seuraava voi alkaa vaikka heti ja minä olen seuraavana vuorossa. Sanoit eilen, että muutos on alkanut ja ajat alkavat lähestyä toisiaan. Selitätkö hieman lisää.”, aloitti Jiang.
”Minä yritän. Kun lähdimme, Nibiru oli jo olemassa ja törmäyskurssilla kohti Maata. Jos olisimme eri ajassa, sitä olisi ollut mahdotonta havaita. Muistat varmaan kun ensimmäinen havainto Nibirusta tehtiin. Se ilmestyi kuin tyhjästä, kaikista havaintolaitteistamme huolimatta. Luulen että tuo hetki on nyt käsillä, aikamme yhtyy ja Nibiru havaitaan Maassa. Tai voi olla, että olemme olleet jo pitkään näkyvissä. En kuitenkaan usko siihen että olisimme vielä nykyhetkessä, sillä koko ajan on tapahtunut muutoksia, nyt ne vain kiihtyvät. Vasta kun ne loppuvat, olemme niin sanotussa nykyisyydessä.”
”Kiitos”, Jiang sanoi ja jatkoi: ”Tuo kaikki kuulostaa niin hurjalta ettei se voi olla totta, mutta kun katsoo ympärilleen ja muistaa mitä kaikkea täällä on tapahtunut, niin ei sekään todelta vaikuta. Siihen nähden tuo sinun analyysisi on oikea, se antaa tälle kaikelle järjettömyydelle hieman järkeä.”
Keskustelutuokion jälkeen he tekivät jälleen rutiiniksi muodostuneet tarkistukset. Jiang tosin sääti yhden sisäkameroista siten, että pystyi tarkistamaan näytöltä oliko hän alkanut vanhentua, sillä hän halusi tietää sen itse ensimmäisenä.
Jiang vaelsi jälleen kerran, kuin vahingossa, kameran ohitse ja tarkkaili syrjäsilmällä profiiliaan, sitten hän pysähtyi.
”Elem, tule tänne.”
”Mitä nyt?” vastasi Elem tullessaan verstaan puolelta, jossa hän oli katsellut aluksen nauhoituksia.
”Katso.”
”En ymmärrä. Sama kellertävä kuva kuin aikaisemminkin”, sanoi Elem katsoessaan Jiangin osoittamaa monitoria, joka näytti yhden ulkokameran kuvaa.
”Lakanat ovat poissa.” Nyt myös Elem tajusi asian.
”Näitkö mitä tapahtui?”
”En, satuin vai katsomaan ja tajusin että ne ovat poissa.”
Elem otti yhden ulkokameran ohjaimet ja etsi moduulin kuvaan. Se oli ennallaan, mutta Liu ei ollut enää istuvassa asennossa, puku oli paisunut äärimmilleen ja suoristanut kalmon pitkälleen. Kesti hetken ennen kuin Elem selvisi säikähdyksestään ja tajusi mistä oli kyse, hän käänsi nopeasti kuvan.
”Huh, unohdin aivan mitä tapahtuu kun ihminen kuolee hapellisessa tilassa. Siellä oli kaikki muuten ennallaan, etsitään nauhalta se hetki jolloin lakanat hävisivät.”
Ennen kuin he löysivät oikean kohdan, he pohtivat mikä olisi voinut ne hävittää.
”Olisivatko ne voineet jotenkin hapettua?” epäili Jiang.
”Tuntuu oudolta. Käsittääkseni vetyfluoridi, voimakkaasti korroosiota aiheuttavana molekyyliyhdisteenä voisi sen aiheuttaa, mutta kuten Samuel sanoi, sen pitoisuus on suhteellisen pieni verrattuna argoniin ja ehkä korrosoituminen kumoutuu täysin ”, vastasi Elem ja epäili perään: ”Ehkä tämä valo voi sen tehdä.”
”Tuossa”, Jiang huudahti, kun oikea kohta vilahti pikakelauksessa.
He alkoivat kelata kohtaa edestakaisin, muutos oli todella nopea, lakanat vain hävisivät. Sitten Jiang hidasti muutosta asteittain lisää ja lisää, ja vasta kun ne olivat melkein pysäytyskuvia, silloin huomasi että ne hävisivät yksitellen.
”En käsitä”, mutisi Elem. ”Jos häviäminen olisi kemiallinen prosessi, niin se ei tapahtuisi noin yksitellen. Tässä ei ole mitään järkeä.”
”Minulla on ajatus”, sanoi Jiang. ”Odota hetki.”
Elem lähti hakemaan heille juomista ja kun hän palasi oli näytöllä kaksi kuvaa.
”Mitä keksit?”
”Tässä on nyt kuvaa myös siitä kun laukaisin paineilmalla nuo lakanat tuonne. Kuvakulma on eri, sillä emme silloin erityisesti kuvanneet tuota laukaisua, joten on tyydyttävä tähän sivukameran kuvaan.”
Tallenteesta havaitsi hyvin miten päällekkäin asetetut ja sitten yhteen rullatut lakanat ryöpsähtivät ulos. Niitä työntävä ilmavirta kesti vain hetken, mutta riitti levittämään ne erilleen kunnes ne jähmettyivät paikoilleen. Jiang alkoi kelata ja hidastaa tallennetta.
”Haa, olin oikeassa. Katso, tuo lakana joka jähmettyi ensimmäisenä ulkona, on myös ensimmäinen joka hävisi.”
Sitten he yhdessä kelasivat ja vertailivat kuvia. He eivät osanneet sanoa, kumpi kahdesta lakanasta jähmettyi ensiksi, ero oli niin hiuksenhieno. Totuus oli kuitenkin se, että ne hävisivät siinä järjestyksessä kuin olivat jähmettyneet.
Elem asettui aloilleen ja sanoi: ”Nyt pitää miettiä miten tämä uusi asia soveltuu ajatusmalliini.”
”Mieti rauhassa, minä hieman jaloittelen.”
”Mitä, aiotko pyöräyttää kuntokeskuksen alas?”
”Ei, käyn vain kylmiössä.”
”Ahaa, menet etsimään lisää pikkuhousunsuojia”, hirnahti Elem.
Kun Jiang tuli takaisin, hän istuutui Elemin viereen.
”No, oletko keksinyt uutta ajatusmallia?”
”Vaikka kuinka monta, mutta yksikään niistä ei toimi.”
”Hah”, totesi Jiang. ”Tiedätkö mitä, sinä olet hölmö.”
”Aha, mistä nyt tuulee? Et ilmeisesti löytänyt ylimääräistä laatikkoa.”
”Tarkoitan sitä, että olet jo aikaisemmin ratkaissut asian jota parhaillaan mietit.”
”Pahus, olet siis tosissasi, luulin sinun vitsailevan. Kerro.”
”Samuelin kuoleman jälkeen epäilit, ettei klooni voi tavata itseään ja annoit hyviä esimerkkejä, aina kuvitellun aikamatkustuksen paradokseista lähtien.”
”Niin?”
”Tänään selitit meidän lähestyvän nykyhetkeä.”
”Kyllä.”
”Nyt olet taas hölmö.”
Elem alkoi turhautuneena raapia päätään tuntiessaan keskustelun menevän jankkaukseksi.
”Lopeta jo, kerro nyt yhdellä lauseella mitä ajat takaa.”
”Hyvä on, emme voi yhtyä nykyhetkeen, sillä sehän mahdollistaisi sen, että voisimme tavata kloonimme ja sinä itse sanoit, ettei se ole mahdollista.”
”No, no, sanoin tosiaan noin, mutta miten se liittyy kahdeksan lakanan katoamiseen?”
”No, nyt sinä itse keskeytit. ”
”Anteeksi, anna tulla, en sano enää mitään ennen kuin olet kertonut kaiken.”
”Tänään, kun veimme Chungin kylmiöön ja laitoimme hänet Samuelin jatkoksi tuohon kapeaan tavaroiden ympäröimään tunneliin, luukku mahtui hyvin kiinni. Sitten sinä sanoit että näitä teidän ruumishuoneitanne ei ainakaan ole suunniteltu kahdeksalle. Siinä turtuneessa hirsipuuhuumoritilassa, jolla yritimme keventää tunnelmaa, minä vastasin olevani toisen kerroksen väkeä ja hieman naurahdimme palatessamme takaisin. Jokin asia jäi kuitenkin vaivaaman mieltäni ja siksi palasin sinne. Riin ruumis oli kadonnut ja se tarkoittaa sitä, että me kaikki katoamme ennen kuin saavutamme nykyhetken, joka ainoa meistä, myös Dragon katoaa. Sopiiko tämä ajatusmalliisi?”
Elem oli aivan hiljaa ja mietti pitkään.
”Olen ollut sokea ja antanut oman mieleni johdattaa minua tosiasioiden ohitse. Olemme vain yksi suuri virhe, joka on kohta pyyhkiytynyt pois. Mikään muu ei ole mahdollista, vaikka tekisimme mitä tahansa.”
”Väärin”, vastasi Jiang. ”Haluan, että sinä lähdet ja kerrot meidän kaikkien puolesta siitä mitä täällä tapahtui. Jonkun täytyy päästä pois ja se olet sinä.”
”Mitä sinä hourit, lähteä mihin ja miten? Se ei ole mahdollista, johan sitä on kokeiltu ja miksi minä etkä sinä?”
”Minulla ei ole aikaa lähteä, se on totuus. Tulessani kylmiöstä sain yhden idean, tule mukaan.”
Elem katsoi tarkoin Jiangia nähdäkseen onko nyt tosi kyseessä vai jokin pila, mutta Jiang näytti olevan tosissaan, joten hän seurasi tätä rahtiosastolle.
”Teemme noista sinulle pakoaluksen”, sanoi Jiang ja osoitti yläpuolellaan olevia painepukuja, joita oli kolme isoilla happirepuilla ja kolme hieman pienemmillä repuilla varustettuina. Ne olivat varapukuja. Lisäksi hän teki kädellään kaaren ympäri rahtitilaa.
”Mitä sinä oikein kuvittelet? Tarkoitatko, että puen jonkun puvuista päälleni ja alan potkia paikallani tuossa tyhjyydessä ja kuolen aluksen ulkopuolella sekä todellakin potkaisen tyhjää?”
”Rauhoitu, kerron kyllä, mutta nyt autat minua.”
Seuraavan kahden tunnin ajan he keräsivät kaikki Jiangin osoittamat tarvikkeet ja puvut irti säilytyspaikoistaan samalla kun taustalla soi mahtipontisesti Aleksander Borodinin konserttojen sarja, jotka oli vahvistettu myös kuorolla. Elem hieman ihmetteli Jiangin taustamusiikkivalintaa mutta kun Prinssi Igor alkoi, Elem ymmärsi vitsin.
”Vai olen minä nyt Pikku Prinssi, joka lähtee etsimään Maata yksinäiseltä asteroidiltaan”, naurun lomassa tuo koko maailman tuntema tarina sai nyt uuden merkityksen.
Työ oli todella hidasta. Lyhyitä pyöräytyksiä joiden välissä he joutuivat yksitellen nostelemaan kaiken keräämänsä, ikään kuin eteenpäin kohti seuraava pyörähdysliikettä, sillä tarvikkeita ei voinut jättää vain pyörimään kohti painovoimaa. Kun he hikisinä lopettivat urakkansa, oli rahtitila puoliksi täynnä, tosin telakointiportin kohdalla ei ollut mitään, se oli jätetty alas. Suurimman tilan veivät painepuvut, sillä niiden sisällä olivat ilmatäytteiset torsot pitämässä niitä ryhdissä. Oli kammottavaa nähdä, miten nuo jäykät puvut makasivat kuin kuolleet taikonautit, Kiinan liput käsivarsissaan, pitkin ja poikin.
”No niin, alahan selittää ideaasi”, vaati nyt selvästi uteliaan näköinen Elem Jiangilta.
”Huomenna vasta, nyt meidän on levättävä ja kerättävä voimia, sillä huomenna ei taukoja paljon ole.”
”Ok, olen kyllä myös jo väsynyt, päivä on ollut pitkä eikä krapula todellakaan ole sitä mitenkään piristänyt.”