Kirjoittamisen lomassa tein päätöksen siitä millä kielellä tämän kirjan ensijulkaisu tehdään. Tämä tieto on lähinnä niille, jotka lukevat tämän kirjan käännösversiota. Joka tapauksessa, opiskelin siis puhumaan suomea, tosin Norjassa enkä Suomessa.
Jäämeren saarella asuva suomalainen oli helposti lähestyttävissä ja hän paneutui innostuneesti opettamaan minulle kieltään. Miksi juuri tuo saari valikoitui vierailukohteekseni, johtuu siitä että saari on meille ennestään tuttu.
Veiksel-jääkauden jälkeen, kun etelässä jäätikkö suli ja ihmiset alkoivat vaeltaa kohti pohjoista, he kohtasivat Jäämeren rannalla asutusta. Tuon, myös komsakulttuuriksi sanotun, asutuksen on arveltu tulleen alueelle pitkin jäätikön reunaa joko lännestä tai idästä, mutta he asuivat siellä koko jääkauden ajan. Arvelunne siitä, että Golf -virran virtaus jääkauden aikana olisi yltänyt vain Islannin eteläpuolelle, ovat vääriä. Se kiersi silloin, kuten edelleenkin, Jäämerelle asti mahdollistaen pienen ja eristäytyneen ihmispopulaation selviytymisen läpi jääkauden. Todisteet tuosta asutuksesta lepäävät nykyisin merenpohjassa, sillä merivesi nousi huomattavasti jäätikön sulaessa.
Tämä kooste oli periaatteessa valmis ennen kuin otin häneen yhteyttä, lisäyksiä tuli vain omiin osuuksiini vastatessani minulle esitettyihin kysymyksiin. Se, että hän risti minut Adamiksi tuntuu vieraalta, sillä meillä ei ole nimiä, olemme ikään kuin ikuisesti leimatut.
Molemmat, Elem ja Jiang, heräsivät lähes yhtaikaa ja nopean aamiaisen jälkeen he siirtyivät rahtitilaan. Jiang ei edes yrittänyt kurkkia kamerakuvaa itsestään, hän kysyi suoraan Elemiltä: ”Onko se jo alkanut?”
”Ei”, vastasi Elem.
”Hyvä, sillä tarvitsemme kaiken ajan mitä meillä on.”
”Kerro siis, vaikka olisin painepuvussa ja aluksen ulkopuolella, mistä saisin työntövoiman?”
”Näit itse eilen, se oli monta kertaa silmiesi edessä.”
”Nyt en kyllä ymmärrä.”
”Ilma tietenkin, näit itse kuinka ilma levitti lakanat levälleen katsoessamme tallenteita.”
”Olen tainnut tulla vanhaksi, olisi pitänyt tajuta tuo jo ajat sitten, joten kerro koko ideasi ennen kuin aloitamme.”
”Älä pappa pillastu, alat rypistyä silmissä.”
Elemin oli pakko nauraa, sillä oli totta että hän oli herännyt hieman väärällä jalalla, ajatukset olivat painineet tämän uuden idean parissa koko yön.
”Joka tapauksessa”, Jiang jatkoi, ”kolmen taikonautin piti laskeutua Marsiin ja isompien happireppujen piti mahdollistaa kuuden tunnin yhtämittaiset kävelyt Marsin painovoimassa. Jokaisessa puvussa on hapensyötön kytkentä moduulin happijärjestelmään, myös happireput pystytään paineistamaan uudelleen. Sen lisäksi kyseiset liittimet löytyvät myös meidän pelastuspuvuistamme. Meillä on kahdeksan varahappipulloa, pelastuspuvuissamme olevien minihappipullojen lisäksi ja kytkeydymme niihin, mikäli aluksella syttyy tulipalo tai hapentulo katkeaa.”
”Kenelle sinä oikein asiaa selität?” keskeytti Elem, ”Totta kai minä tiedän turvajärjestelyt.”
”No, mutta itse pyysit selittämään ideani. Minun täytyy olla perusteellinen, ettei jää mitään epäselvää.” Lyhyen naurun jälkeen Jiang jatkoi: ”Nuo pullot ovat sinun työntövoimasi, kun taas happireput aion kytkeä yhdeksi suureksi happipulloksi. Meillä on riittävästi erilaisia osia, joilla se onnistuu, ylimääräiset puvut ja seitsemän jäljellä olevaa pelastuspukua letkuineen ja liittimineen.”
Elem oli hetken hiljaa ja vastasi: ”Kyllä tuo voisi toimia ja on jopa mahdollista, mutta miksi nähdä tuollainen vaiva? Mitä iloa on siitä, että lähden räpiköimään tuonne? Ei tuo happimäärä tee minusta tähtialusta, jolla voisin tai pystyisin matkustamaan jonnekin. Kuolema vain tulee sen avulla, keskellä tyhjyyttä.”
”Mietihän”, vastasi Jiang, ”jos jäät tänne, istut lopussa yksin tietäen, että jättämäsi ruumiskin tulee häviämään ja jäljelle ei jää mitään. Nyt on olemassa kuitenkin se mahdollisuus, että voit ehkä päästä pois tämän aluksen vaikutuspiiristä. Silloin muodostat koko letkan kanssa yhdessä hautamonumentin ja ehkä jonain päivänä hautasi löydetään. Tuo on tietenkin vain mielikuvitusta, mutta onko parempaakaan vaihtoehtoa. Tähän ideaan vaikutti myös Chungin kanssa käymäsi keskustelu, jonka kuulin. Sanoit viihtyväsi moduulissa, koska tunsit itsesi laivan tähystäjäksi. Nyt sinulla on mahdollisuus kuolla tuossa tehtävässä ja toivoa loppuun asti näkeväsi Maan. Se on mielestäni parempi kuolema, kuin se että istut viimeisenä yksin täällä arkussa.”
”Tuo on totta, itse asiassa olen ehtinyt hieman miettiä sitä miltä tuntuu kuolla täällä yksin ja tuo sinun ajatuksesi tähystämisestä on melko levollinen kuolintapa.”
He ryhtyivät toimeen ja ennen ensimmäistä taukoa Elem pysähtyi tarkkailemaan Jiangia, joka oli kuin kirurgi työssään. Jiang leikkasi parhaillaan yhdestä pelastuspuvusta happiliitintä, kädessään skalpelli joka oli peräisin hätäleikkaustarvikkeista.
”Kerrohan, miten voit olla yhtaikaa sekä konemestari että lääkäri?”
Jiang kohotti päätään hymähtäen: ”Pidätkö saduista?”
”En erityisemmin”, vastasi Elem.
”No, nyt joudut kuuntelemaan sellaista tai ainakin sellaiselta se kuulostaa.” Jiang kumartui takaisin työnsä pariin ja alkoi hiljaisella äänellä kertoa tarinaansa.
”Olen syntynyt ja kasvanut Wuhanissa, joka on Hubein maakunnan pääkaupunki, ja miten sen nyt sanoisi, etuoikeutetussa perheessä. Isäni oli johtajana siellä sijaitsevassa, yhdessä maamme suurimmista optisen elektroniikan tehtaista.
Olen aina ollut erittäin pienikokoinen ja lapsuuden urheilukokeilut loppuivat siksi lyhyeen. Äitini laittoi minut yksityisen viulunsoittajan oppiin, jotta minulla olisi edes jokin harrastus. Innostuin tuosta harrastuksesta ja haaveilin nuoruudessani soittajan urasta, näin mielessäni jopa suuria esiintymislavoja, joissa tuhatpäiset ihmisjoukot nousisivat taputtamaan minulle. Peruskoulun jälkeen haaveilleni tuli stoppi sillä isäni sanoi minulle, että nyt päätät mitä sinusta isona tulee. Vaihtoehdot olivat insinööri tai lääkäri. Yritin selittää että haluan muusikoksi, johon isä vain totesi että musiikki on hyvä harrastus ja keino rentoutua työpäivän jälkeen, mutta jos olisit täyspäiväinen muusikko niin miten sinä silloin rentoutuisit, lähtisitkö potkimaan jalkapalloa?
Niinpä minä sitten valitsin lääkärinammatin, johon kouluttauduin ja sertifioiduin aluksi yleislääkäriksi, joka koulutetaan tekemään myös hätäleikkauksia. Vasta sen jälkeen tarkoitukseni oli erikoistua kirurgiksi. Tuon alkuvaiheen loppupätevöitymiseni suoritin työskentelemällä lastensairaalassa ja olin siellä todella suosittu pienten potilaiden keskuudessa. Olin pienikokoinen, enkä lainkaan niin pelottava kuin isommat kollegani ja lisäksi soitin lapsille viulua. Sitten minut lähetettiin Jintaan, joka sijaitsee Gansunin maakunnassa keskellä kylmää aavikkoa. Tuolla suhteellisen harvaan asutulla alueella sitten harjoitin lääkärin ammattia.
Eräänä päivänä luokseni tuotiin potilas, joka oli istunut autossa sotilaskolonnan mukana. Auto oli livennyt tieltä ja törmännyt siltarumpuun ja tälle potilaalle oli tullut avomurtuma reiteen. Sanoin hänet tuoneille sotilaille, että viekää hänet sotilassairaalaan, en pysty noin suurta vahinkoa näin alkeellisissa oloissa hoitamaan. He sanoivat että helikopteri on tilattu, mutta sen tulo kestää. Niin sitten ryhdyin toimeen ja kursin jalan niin hyvin kuin osasin, tyrehdytin verenvuodot, asetin luiden päät kohdalleen ja neuloin kaiken kiinni.
Helikopteria ei kuulunut ja kysyin potilaan tuoneilta sotilailta, voinko myös kipsata jalan etteivät luiden päät pääse liikkumaan kuljetuksen aikana. Ilman muuta, oli vastaus. Olin saanut kaiken valmiiksi kun helikopteri tuli mukanaan kaksi armeijan lääkäriä. Kerroin heille että reisikipsi on vain kuljetuksen ajaksi ja että leikatkaa se sairaalassa auki ja tehkää uusi kipsi turvotuksen laskeuduttua sekä tutkikaa jalka uudelleen, olen antanut vain ensiapua. He nyökkäsivät ja veivät potilaan mukanaan. Olin unohtanut koko asian, kun kahdeksan kuukauden kuluttua vastaanotolleni käveli paraatipuvussaan ilmavoimien eversti. Hän oli sama sotilas jota olin hoitanut. Kun hänet tuotiin luokseni, oli hänen päällään ollut asetakki riisuttu enkä ollut nähnyt arvomerkkejä, eikä niillä kyllä olisi mitään vaikutusta itse hoitoon ollutkaan. Säikähdin hieman ja mietin että minkälaisen virheen olin tehnyt. Eversti ojensi minulle kätensä ja sanoi, että muistaakseni te kursitte minut kasaan ja myönsin näin olevan. Hän halusi onnitella minua hyvin tehdystä työstä. Kun hänet vietiin sotilassairaalaan, jalka kuvattiin heti kipseineen päivineen eikä sille tehty mitään, sillä olin tehnyt ensiluokkaista työtä ja nyt eversti käveli täysin normaalisti ilman kipuja.
Hän oli Jiuquanin avaruuskeskuksen komentaja ja hän halusi minut sen pienelle poliklinikalle töihin, nyt kun sinne vapautui yksi paikka. Olin aivan hämilläni. Eversti sanoi olevansa tosissaan, sillä yksi siviililääkäri olisi tervetullut lisä armeijan lääkäreiden joukossa, jotka ilman minun antamaani hoitoa, olisivat varmaankin tehneet hänestä kampuran loppuiäkseen. Eversti oli tutustunut kansiooni ja saanut hyväksynnän turvaluokitukselleni.”
Jiang keskeytti puheensa ja joi hieman mehua katsoen Elemiä, joka myös nosti katseensa työstään puheen vaietessa.
”Vieläkö jaksat kuunnella?”
Elemin katse viipyi sen verran pitkään Jiangin kasvoilla, että hän kysyi: ”Onko se alkanut?”
Elem nyökkäsi, vanheneminen oli alkanut.
”Jatka kuitenkin kertomustasi, jos jaksat.”
Pikkuhiljaa merkillinen pakoalus alkoi muodostua, puku puvulta, hihoista housuihin yhteen solmittuina, se näytti perhosen toukalta ja repusta reppuun menevät happiletkut korostivat vaikutelmaa.
Kun ne kaikki olivat yhdessä, alkoi Jiang tehdä pelastuspukujen alaosista varahappipulloille eräänlaista kuljetussukkaa. Jiangin ohjeiden mukaan Elem leikkasi housujen etumuksia pois ja sijoitti jokaiseen reisiosaan yhden pullon, niin että pulloihin pääsi hyvin käsiksi. Kun se oli valmis ja kaikki pullot paikoillaan, hän katseli kokonaisuutta, se toi hänen mieleensä naulakosta riippuvan kenkätelineen, samanlaisen joka hänellä oli ahtaassa kiinalaisessa asuntolahuoneessaan.
Jiang jatkoi samalla tarinaa urastaan: ”Niin sitten päädyin tuolle tuhansien neliökilometrien laajuiselle, erittäin suljetulle, Jiquanin avaruuskeskuksen alueelle jota oli aloitettu rakentamaan jo 1950-luvun lopussa. Sen loiston aikoina siellä oli ollut lähes 20000 työntekijää perheineen. Kun painopiste avaruusprojekteissa muuttui ja uusia keskuksia avattiin, kuten Wenchang jossa sinäkin olit, väki väheni ja kun minä siirryin sinne, oli henkilöstöä enää vain noin 5000. Siellä oli meneillään erittäin salainen projekti, nimittäin tämä alus jolla olemme. Voin jopa sanoa että painopistettä alueelta siirrettiin tarkoituksella muualle, ettei Dragonin suunnittelu paljastuisi.
Töitä ei ollut paljoa ja meitä oli alueella kaikkiaan kolme lääkäriä. Alueen pääkirurgin opastuksella jatkoin lääketieteen opiskelujani ja simuloimme jopa avaruudessa mahdollisesti eteen tulevia leikkauksia, vaikka en ollut sinne menossa. Minua lennätettiin myös alueen sairaaloihin saaman käytännön kokemusta, vapaa-ajalla etupäässä kulutimme aikaa siellä täällä. Löysin yhdestä konepuolen ihmisestä itselleni hyvän mahjong-pelikaverin, joka osallistui tuon uuden moottorin ja aluksen tekniikan hallintakursseille.
Kerran hän pyysi minut mukaansa kurssiluokkaan, jossa sitten istuin ja kuuntelin oppitunnin sisältöä, samalla kun odottelin seuraavaa mahjong-ottelua. Siitä tuli minulle tapa, viihdyin tunneilla hyvin eikä aikakaan käynyt pitkäksi, sen lisäksi uudet asiat pitivät mieleni virkeänä.
Eräänä päivänä tuli sitten loppukoe ja kurssin vetäjä laski myös minun eteeni koepaperit sanoen että sinä Jiang olet viihtynyt näillä tunneilla niin hyvin, että haluan myös sinun osallistuvan kokeeseen. Koko luokka hörähti ajatukselle ennen kuin opettaja jatkoi, että hän halusi vain nähdä miten tehokasta hänen opetuksensa oli ja saiko siviili, kuten minä, siitä jotain irti.
Kokeen kesto oli kolme tuntia ja jouduin ilmoittamaan sairaalan päivystykseen että myöhästyn vuorostani. Täytin kaikki paperit parhaani mukaan ja huokasin syvään kun loppukoe oli ohitse. Seuraavalla viikolla lähes koko keskus oli kerääntynyt juhlasaliin. Everstin lisäksi siellä oli paljon muita upseereita ja avaruushallinnon edustajia sekä jopa ilmavoimien senior eversti, joka vastaa prikaatinkenraalia. Juhlavien puheiden ja kiitosten jälkeen alkoi kaikkien odottama hetki. Tulevaisuudessa suoritettavan Mars-lennon miehistö julkistettiin. Ensimmäisenä mainittiin sen tuleva komentaja, joka oli Chung, ja sen jälkeen naistaikonauttien nimet ja ohjaaja, joka oli Liu. Syvä hiljaisuus levisi juhlasaliin ja odotettiin ketkä olisivat loput miehistöstä. Eversti rykäisi mikrofoniin ja sanoi, että lennon henkilöstön toimenkuviin oli tehty muutos ja ettei lennolle lähetettäisikään erikseen lääkäriä ja konemestaria vaan tuon tehtävän hoitaisi yksi ja sama henkilö. Kohahdus kävi yleisön keskuudessa. Sitten mainittiin tuo nimi ja se olin minä.
Ilmoitusta seurasi valtava hälinä, joka oli erittäin epätavallista, ja eversti joutui pyytämään hiljaisuutta. Hän jatkoi puhettaan ja kertoi että osallistuin konemestareitten kokeeseen ulkopuolisena ja että tein virheettömän suorituksen, olin ollut aivan ylivoimainen. Se, että pystyttäisiin yhdistämään nuo kaksi eri ammattikuntaa yhteen oli jotakin, jota ei oltu osattu edes kuvitella. Se mahdollisti sen, että lennolle voitiin ottaa mukaan myös oikea tutkija maailman huipulta, nimittäin Ri, joka oli halunnut lennolle mukaan mikäli se olisi vain mahdollista. Eversti kutsui minua uudelleen nimeltä ja nousin hämmentyneenä seisomaan. Hän kysyi minulta, että olenko valmis ottamaan tehtävän vastaan.
Kiitin heitä kaikkia kohteliaisuudesta ja arvostuksesta, jota he olivat minulle osoittaneet ja sanoin heidän unohtaneen vain yhden asian. Sali hiljeni ja sanoin etten ole taikonautti. Senior eversti otti mikrofonin, rykäisi ja sanoi että he ovat ottaneet tuon asian kyllä huomioon. Minun koulutukseni taikonautiksi alkaisi seuraavana päivänä ja jo samana iltana lentäisin hänen kanssaan Xichangiin. Loppu on historiaa, joten tässä olen. Ai niin, löysin itselleni myös vaimon. Kummallista miten lakkaa olemasta vain pienikokoinen ja vähäpätöinen mies kun valmistuu taikonautiksi”, Jiang naurahti.
Elem ei voinut kuin olla hetken hiljaa.
”Uskomatonta. Minkälainen vaimosi muuten on, meneekö teillä hyvin?”
”Vai heräsi uteliaisuus jälleen”, vastasi Jiang, ”No hyvä on, minäpä kerron hieman. Qiuju eli vaimoni on nimensä mukaisesti pieni ja hento, tuo nimi tarkoittaa nimittäin syksyn krysanteemia. Emme ole riidelleet oikeastaan koskaan, vain kerran oli pieni mykkäkoulu. Qiuju on nimittäin puolueen kieli-instituutin englannin kielen opettaja ja kun minulla alkoi englannin kielen teho-opetus, avaruushallinnon määräyksestä, niin vaimoni päätti olla avuksi. Koko pieni asuntomme täyttyi keltaisista muistilapuista, joita oli liimattu joka paikkaan. Verhot, ikkunat, laatikostot sisältöineen olivat saaneet niitä osoittavan englanninkielisen vastikkeen. Ensin minua nauratti moinen kielen opiskelu, mutta rajansa kaikella.
Yhtenä aamuna, kun taas tapani mukaan olin ensimmäisenä ylhäällä, löysin hammasharjastani lapun toothbrush ja silloin minuun meni piru. Minun olisi pitänyt herättää Qiuju ennen lähtöäni, mutta nyt tein vain lapun keittiökomeron pöydälle, herätys kultaseni, kello on 07:15. Wc-peiliin kirjoitin myös lapun, tässä olet sinä itse ja jopa wc-paperiin kirjoitin tussilla vessapaperi englanniksi. Palattuani töiden jälkeen kotiin, kaikki keltaiset laput olivat kadonneet ja kesti viikon ennen kuin sain vaimoni leppymään. Juuri nyt, tällä hetkellä, kaipaan noita lappuja ja haluaisin kirjoittaa koko asunnon täyteen I love you Qiuju.”
Vaitelias hiljaisuus täytti hetkeksi rahtitilan, jonka jälkeen Elem katseli ympärilleen. Jäljellä oli vain yksi puku, se johon Jiang avustaisi hänet. Kaikki alkoi olla valmista, tosin Jiang askarteli jotakin pelastuspukujen yläosien kanssa.
Sitten hän tajusi: ”Seis, olemme tehneet tämän kaiken turhaan”, ja ennen kuin Jiang ehti sanoa mitään, hän jatkoi: ”Tuon telakointiportin ulkopuolella ei ole mitään alusta ja ilmaporttiin ei mahdu kuin yksi henkilö kerrallaan. Emme saa mitenkään tätä kokonaisuutta aluksen ulkopuolelle.”
”So, so”, aloitti Jiang ja Elem puhkesi hillittömään nauruun ollen tikahtua. Hetken päästä Elem sai lopetettua nauramisensa vedet vieläkin silmissään.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus, älä pahastu, mutta kun katsoin sinua sanoessasi tuon so, so, näin vanhan sedän ja aivoni jatkoivat siihen yhden sanan lisää, poika. Se oli mielleyhtymänä vain niin hassu, etten voinut itselleni mitään. Vaikka olemme olleet tässä samassa tilassa koko ajan, en ole kiinnittänyt huomiota siihen kuinka paljon olet vanhentunut. Vanhuus pukee sinua.”
Jiang oli heti tilanteen tasalla ja jatkoi: ”Kuulehan, poika”, ja oli lähellä, ettei Elem revennyt uudestaan nauruun.
”Luuletko tosiaan, että en ole miettinyt poistumista valmiiksi. Aion muuttaa koko tämän rahtitilan yhdeksi suureksi ilmalukoksi. Ei, se oli väärä sana, eristän muut osastot tästä tilasta ja avaan koko osaston suoraan ulos.”
”Eli sinä siis eristäydyt ohjaamoon, kun lähden?” kysyi Elem.
”Kyllä. Katso tätä, minkä luulet tämän olevan?” kysyi Jiang ja heristeli yhteen sitomiaan pelastuspukujen yläosia.
”Tämä on köysi, jolla kiskon tavarat ulos. En kuvitellut hetkeäkään että saisit yksin nämä kaikki tavarat liikkeelle. Minä vedän robottikouralla kaiken ulos aluksesta. Tämä köysi kiinnitetään tähän happipullosukkaan ja vedän sen ulos, kun olet kurottanut köyden silmukan kouraan. Jätän sukan ulos ja palaan hakemaan sinut happireppuinesi. Varmistat vain että kaikki lähtee sujuvasti ulos, sinä viimeisenä.”
He asettelivat vielä lopuksi kaikki tuon merkillisen pakoaluksen elementit spiraaliin telakointiportin ympärille.
”No niin, kaikki on valmista ja seuraavaksi sinut puetaan painepukuun, mutta ennen sitä on tauko jonka aikana sinä ravitset ja tyhjennät itsesi.”
”Tyhjennän, tarkoitatko että ripittäydyn tai teen itselleni jonkinlaisen viimeisen voitelun?” kysyi Elem.
Jiang puhkesi käheään nauruun ja sitä kesti aina siihen asti kun he olivat jo ohjaamossa.
”Tarkoitatko tosiaan, että et tiedä mitä tyhjennys tarkoittaa?”
”Kyllä.”
”Oletko suorittanut avaruuskävelyn?”
”Kaksi kertaa, kerran Mir-avaruusasemalla ja toistamiseen ISS:llä.”
”Olivatko ne pitkiä?”
”Eivät.”
”No, joka tapauksessa tiedät sen että puettuasi painepuvun alusasun päällesi, siinä on mukana osa joka asetetaan kulkustesi ympärille ja voit kusta puntissasi olevaan pussiin.” Elem nyökkäsi.
”Hyvä, poika”, kähisi Jiang, joka ilmiselvästi nautti pystyessään pyörittämään vanhemman ja kokeneemman Elemin ajatuksia.
”Entä paska?” hän jatkoi. Elem pyöritti jo hieman ihmeissään päätään.
”Ai niin, pelkällä avaruuskävelyllä sitä ei oteta huomioon. Teidän suurin saavutuksenne kuututkimuksessa oli lähettää panssarivaunu kuuhun.”
Elem alkoi näyttää hieman synkältä, joten Jiang jatkoi nopeasti: ”Tiedän teidän Luna-ohjelmastanne, se oli loistava. Se että teidän Luna 17-lentonne onnistui, ja Lunohold 1-kuukulkija laskeutui onnistuneesti kuuhun lähettäen sieltä tietoja lähes vuoden ajan, oli jotain aivan käsittämätöntä, ainakin meille silloin 70-luvun alussa. Olimme tuolloin saaneet vasta ensimmäisen satelliittimme hädin tuskin avaruuteen. Tarkoitan nyt sitä että amerikkalaiset suorittivat kuun pinnalla todella pitkiä kävelyitä painepuvuissaan. Esimerkiksi viimeiseksi jääneellä Apollo17-lennolla Gene Cernan ja Harrison Schmitt viettivät kuussa lähes 75 tuntia vuonna 1972. Ei siellä mitään Bajamajoja ollut eli heillä ei ollut pelkästään puntissa olevaa kusipussia, vaan myös mahdollisuus tehdä niin sanotut hätätarpeet. Mitä hyötyä on pussista, johon voit kusta, jos samalla paskannat avaruuspukusi sisälle? ”
”En tiedä miten amerikkalaiset sen asiat toteuttivat, mutta meidän Mars-puvuissamme on viemäröintiä varten kehitetty systeemi ja kohta saat persauksiisi mukavan ratin, joka on pehmeintä silikonia jota Kiina voi tuottaa.”
Elem näytti hämmästyneeltä. Jiang jatkoi: ”Tarkoitan nyt sitä, että sinulla on happea loppuelämäksesi, samoin ravintoa sillä pukusi sisäiset ravinto- ja juomapussit sisältävät niin paljon kaloreita että norsukin eläisi niillä kuukauden. En halua, että matkasi loppuu siihen että lillut omassa paskassasi.”
Elem katsoi hetken Jiangia ja repesi nauruun.
”Kiitos setä, hoidan asian heti.” Taiteiltuaan vessan oven auki hän huikkasi: ”Tuletko pyyhkimään?”
Jiang ei vastannut mitään, hän katseli näytöllä olevaa kuvaa itsestään sivellen nenäänsä: ”Aika hyvä.” Hän oli koko ikänsä ajatellut nenänsä olevan hieman liian pieni kun se nyt vanhemmiten oli sopusoinnussa kasvoihin. Sen jälkeen hän siveli korviaan, joita ikä oli myös suurentanut. Niin huumaantunut ja tyytyväinen hän oli uuteen ulkomuotoonsa, että vasta kun Elem palasi vessasta, hän irrottautui peilikuvansa lumoista.
Aterioinnin jälkeen, Elem antoi Jiangin rauhassa jatkaa taukoa. Hän kävi nopeasti kylmiössä ja totesi myös Samuelin hävinneen. Hän ei palannut ohjaamoon, vaan jäi istumaan verstaan päätteelle ja oli täydessä työn touhussa kun Jiang tuli ohjaamosta.
”Pukeutumishuoneeseen, mars, mars”, sanoi vanha ääni.
”Odota hetki, olen kohta valmis.” Elem lopetti ja otti käteensä datamuistion.
”Mikä se on?” kysyi Jiang.
”En ole tehnyt päiväkirjaa, kuten Chung, vaan olen pakannut koko matkan ajalta kaikkien sisä- ja ulkokameroiden kuvat äänineen tähän ja nyt lisäsin tämän päivän. Lisäksi eilen, kun olit nukahtanut, kuvasin Chungin vihkot sivu sivulta ja nyt myös se löytyy kuvatiedostoina täältä. Tämä on minun ja aluksemme päiväkirja, jonka otan mukaani.”
Jiang nyökkäsi. Elem ei maininnut että Samuel oli myös kadonnut, mutta toisaalta hän oli varma että Jiang tiesi sen tarkistamattakin.
Pukeutuminen alkoi ja Jiang pyysi Elemiä pyllistämään. Samalla kun hän avusti silikonirattia paikalleen, hän kaatoi sen pieneen laajennusosaan pussillisen valkoista jauhetta.
”Jaahas, vai oikein vauvatalkkia sekaan, eikö vähempi määrä olisi riittänyt?”
”Hölmö, tämä on pulveria joka imee kaiken kosteuden ja kiinteyttää ulosteen. Samaa ainetta on myös tuossa kusipussissasi, minähän lupasin sinulle, ettet lillu jätöksissäsi.”
Pukeutumisen lomassa Elem otti puheeksi Liun ihmeellisen pukeutumisen yksin avaruuskävelypukuun.
”Miten se oli mahdollista ja kuten itse sanoit, teillä siihen pukeutuminen kestää normaalioloissa vain kaksi tuntia. Minun tietojeni mukaan teidän Feitian-avaruuspukunne (lennä taivaalla) pukeminen kestää jopa viisitoista tuntia.”
”Siis samat kuin teidän Orlan-pukunne (merikotka) pukeminen”, naurahti Jiang.
”Olemme kopioineet teiltä lähes kaiken, aina avaruuspukuja myöten, myös vanha Feitia oli kopio. Me laitoimme parhaat suunnittelijamme ja insinöörit yhteen ja annoimme heille määräyksen tehdä puku, johon voi pukeutua kahdessa tunnissa. Kuten huomaat, työnnyt kuin hansikkaaseen ja olet pian valmis. Aina ei kannata vain kopioida, voi tehdä myös aivan uuden oman innovaation. Tämän puvun nimi on lyhyesti sanottuna kilpikonna, mutta tarkempi ilmaisu on Zhi Ming eli musta kilpikonna ja rakettireppupuku on puolestaan Ling huang eli kirkkaanpunainen lintu, joka usein länsimaissa sotketaan feeniks-lintuun, jota se ei ole.”
”Ahaa, nyt ymmärrän nimet. Olette käyttäneet mytologianne taruolentoja ja tämä alushan on Dragon eli lohikäärme. Miten sen virallinen nimi muuten kuuluu?” kysyi Elem.
”Se on Meng Zhang, mutta koska tämä on niin sanottu kansainvälinen lento, otimme nimen Dragon käyttöön siitä huolimatta, että nimi on jo käytössä yksityisen Space X-yhtiön valmistamalla rahtialuksella, joka laukaistiin Falcon-raketin avustuksella, viemään tarvikkeita ISS -asemalle. Me keksimme Dragon-nimen tälle projektille jo toistakymmentä vuotta sitten, mutta kuten varmaan ymmärrät, emme voineet sitä julkistaa.”
Tuo puvun innovaatio oli totta. Yhdysvaltalaisilla oli kaksiosainen puku ja venäläisillä yksiosainen, jonka sisään mentiin selässä olevasta aukosta, jonka päälle tuli happireppu.
Tämä uusi kiinalainen, sivusta sisään mentävä avaruuspuku, oli ehdottomasti nopein pukeutua. Elemiltä puuttui vain hanskat ja kypärä kun hän poimi vierestään datamuistion ja työnsi sen vasemmassa hihansuussa olevaan, juuri sopivan kokoiseen, taskuun. Se oli ilmeisesti jotain instrumenttia varten, mutta muistio meni sinne sopivasti.
Taskun lukituksena toimi todella reilunkokoinen tarraläppä, jonka pystyi aukaisemaan myös avaruuskäsineillä. Jiang otti kypärän käteensä ja pyysi Elemiä kumartumaan, mutta Elem pysäytti hänet ja kaappasi koko miehen kömpelöön avaruuspukusyleilyynsä, johon myös Jiang vastasi. Hetken kuluttua he erkanivat toisistaan.
”Oli hienoa tutustua sinuun ja on todella sääli, ettemme voi enää jatkaa antoisaa ja syvällistä ajatustenvaihtoamme, johon pääsimme tänä lyhyenä aikana”, totesi Elem.
”Samaa myös itse ajattelin. Oli hienoa tutustua sinuun ja ajattele, jos emme olisi tulleet lainkaan toimeen keskenämme ja olisimme olleet viime päivät erillämme itse luomassamme yksinäisyyden helvetissä, ilman toistemme tukea. Ystävyys on kuin ripaus ikuisuutta, sitä ei edes kuolema voi viedä pois”, sanoi puolestaan Jiang.
Sitten hän nosti taas kypärän kohti Elemiä, joka kuitenkin keskeytti jälleen: ”Hetkinen ystäväni, vielä yksi kysymys. Miten tämän aluksen moottori toimii, voit kai sen nyt jo paljastaa.”
Jiang katsoi totisena taakseen, sitten hän nosti molempia jalkojaan ja oli katsovinaan ettei niiden alla ollut ketään ennen kuin repesi nauruun.
”Voi pahus sinun kanssasi, olisihan tuo pitänyt arvata, olet uteliaan sitkeä pentele loppuun asti. No hyvä on, mutta et sitten paljasta keneltä kuulit. Olet varmasti kuullut Nikola Teslan tehneen myös auton, jossa ei ollut moottoria. Hänellä oli kuulemma musta rasia sylissään, jossa oli erilaisia radioputkia, mutta se oli kuitenkin vain hämäystä. Tuo mystisesti liikkunut auto sai nimittäin käyttövoimansa värähtelyistä, jonka aiheuttivat kojeet joita voisi kutsua ääniraudoiksi.”
”No nyt kyllä satuilet kunnolla”, huudahti Elem.
”Olehan nyt hiljaa kun vastaan kysymykseesi, minulla ei todellakaan ole aikaa kuluttaa loppuelämääni valehtelemalla”, ojensi Jiang.
”Kuvittele äänirauta, jolla on yleisin eli 440 hertsin yksiviivaisen a:n värähtelytaajuus ja laita sen rinnalle muilla taajuuksilla olevia äänirautoja, jotka jäisivät värähtelemään. Kutsun niitä sen takia ääniraudoiksi, sillä se on mielikuvana ja kielikuvana lähinnä totuutta. Mieti mitä tapahtuu niiden reagoidessa toisiinsa, tulee aivan uusia taajuuksia ja se juuri on kosmista, ilmaista fissioenergiaa jolla on valtava voima. Moottorissamme on niitä 28 kappaletta sekä kuusi pienempää ja ne puolestaan pyörittävät jatkuvasti turbiineja, jotka tuottavat tarvitsemamme sähkön. Moottori ei ainoastaan tuota energiaa, vaan se kerää sen ensin ja muuntaa sitten hyödynnettäväksi. Noita oikeita taajuuksia saat miettiä itseksesi ja nyt kypärä päähän, vakooja.”
Kohta kaikki oli valmista ja tehtiin testi toimiko hapensyöttö oikein, sen jälkeen tarkistettiin puvun paine ja jäähdytys, kaikki oli kunnossa. Jiang näytti seinässä olevaa hapensyöttöä ja Elem kytkeytyi siihen.
Elemin ajatukset harhailivat vielä ääniraudoissa, kun hän huomasi Jiangin lähtevän kohti ohjaamoa.
Hetken kuluttua räjähti, tai ainakin niin Elem ensiksi luuli. Pian hän tajusi mitä oli tapahtunut, Jiang oli laittanut musiikin päälle. Hän ei vain voinut käsittää musiikin voimakkuutta, sillä hän tunsi äänen voimakkuuden jopa kypäränsä sisällä ja tuntui kuin koko alus olisi soinut. Toinnuttuaan hän tunnisti tutun musiikin, Tchaikovskyn Prinsessa Ruusunen. Jiang tuli ja käveli hänen ohitseen viulujen tahdissa, hän nosti peukaloaan ja sovitti askeleensa sävelmään.
Elem ei voinut kuin nauraa, oli aivan kuin hän olisi katsellut vanhaa Chaplin-elokuvaa. Kylmiön edessä Jiang kääntyi ja teki kumarruksen sekä oli nostavinaan hatun päästään. Sen jälkeen hän marssi uudelleen Elemin ohitse ja palasi järjestelmähuoneeseen. Ennen kuin luukku oli kunnolla sulkeutunut, kappale oli vaihtunut ja Joutsenlampi vyöryi jokaiseen soluun.
”Kuuluuko hyvin?” rävähti käheä ääni hetken päästä Elemin kypärän sisällä.
”Hyvin soi.”
”En tarkoittanut sitä, vaan että kuuletko minut hyvin?”
”Kuulen.”
”Hyvä, pidä itsesi niin pitkään aluksen hapessa kunnes annan luvan kytkeytyä irti. Alan nyt tasata painetta ja päästän rahtitilan hapen pois. Ilmoita, jos tuntuu pahalta.”
”Selvä.”
Meni lähes puoli tuntia kunnes kaikki oli valmista ja rahtitila oli yhtä ympäristön kanssa.
”Kytke itsesi omaan happeen”, kuului korvissa.
”Valmis.”
”Kumarru luukulle ja kytke köysi kouraan.”
Kömpelössä puvussaan, joka olisi Maassa painanut 75 kiloa, Elem kurotti köyden kiinni kouraan, jonka Jiang ohjasi taitavasti melkein aluksen sisäpuolelle.
”Alan nyt vetää pullosukkaa ulos, ilmoita heti jos jotain takertuu kiinni.”
Hetken päästä koura tuli takaisin ja Elem kiinnitti letkan viimeisen repun siihen. Elemin peruutti kuin rapu letkan viimeisenä ulos ja siellä hän kurotti paikallaan odottavan pullosukan länget niskansa taakse. Jiang käänsi kouran suoraan sivulle, mutta tuo epämääräinen tavaramäärä pysyi yhdessä kuin nahistunut viinirypäleterttu. Rykelmän seassa Elemin katse hakeutui kohti moduulia.
Hän huomasi Liun kadonneen.
”Kuuntele”, räsähti kuulokkeista, ”Ota ensimmäinen pullo syliisi.”
Elem otti pullon ja käänsi sen suukappaleen kohti jalkojaan.
”Ok.”
”Avaa sitä hieman, tarkoitus on vain suoristaa koko letka. Varo ettei mitään repeä ja sulje se heti kun sanon. Pidän sinusta vielä kiinni.”
Hetken kuluttua tuo lähes kymmenmetrinen letka oikeni tikkusuoraksi, Elem etummaisena.
”Sulje pullo.”
”Suljettu.”
”Hyvä, kuuntele. Lasken nyt kolmeen ja silloin sinä aukaiset pullon kokonaan. Myös minä päästän silloin irti, oletko valmis?”
”Valmis.”
”1...2...3...”
Pullo oli täysin auki, suhinaa kesti melko pitkään ennen kuin pullo tyhjeni, sen oli jälleen oli aivan hiljaista. Elem ei pystynyt kääntymään puvussaan, kypärä oli myös kuin yhtä puuta puvun kanssa ja hän käänteli päätään sen sisällä puolelta toiselle, yrittäen kurkia visiirin jokaisesta kulmasta. Sama kellertävä ja muuttumaton tyhjyys näkyi joka puolella.
”No niin, tässä sitä ollaan, mitään ei tapahtunut”, sanoi Elem mikrofoniin, ”Pystytkö jotenkin vetämään tai koukkaamaan minut lähemmäs porttia, palaan alukselle sinun seuraksesi.”
”Mitä sinä hourit? Etkö tunne painetta itseäsi vasten, sinulla on nimittäin melkoinen vauhti.”
Elemin oli vain luotettava Jiangin sanaan.
”Oletko avannut jo seuraavan pullon?” kysyi Jiang.
”En, pitäisikö minun tehdä se nyt heti?”
Oli pitkään hiljaista ja sitten kuulokkeista alkoi kuulua kähisevää naurua, joka vain jatkui ja jatkui ja Elem jo ajatteli Jiangin saaneen jonkinlaisen höperyyskohtauksen ja lopun olevan lähellä.
”Sinä teit sen, me teimme sen, sinä pääsit täältä pois”, Jiang sai vihdoin sanottua saatuaan naurunsa loppumaan. ”Tiedätkö, sinun vauhtisi vain kiihtyy ja kiihtyy, et tarvitse toista pulloa. Olen seurannut sinua ulkokameralla, sen täydellä zoomilla, ja olet vain pieni piste ja kohta katoat kuvasta. Kun seurasin sinun lähtöäsi, huomasin muutoksen vauhdissasi vain 60 metrin päässä aluksesta, eli aluksen oma pidättelevä painovoimakenttä päättyy siihen. Ajattele, jos Liu olisi sinkoutunut hieman pidemmälle, hän olisi ainakin päässyt täältä pois.”
Jiangin vaivalloinen hengitys korvissaan Elem sujautti tyhjän pullon takaisin paikoilleen. Jiangin nerokasta suunnitelmaa ei tarvinnut käyttää. Elem olikin ihmetellyt ääneen miten hän saisi pullot käsiinsä niiden ollessa etupuolella pitkässä letkassa, kun niiden kiinnitys oli hänen niskansa takana.
”Yksinkertaista, kun kaksi lahjetta on tyhjinä, nostat vain haaraosan niskasi taakse ja kaksi seuraava ovat valmiina rinnuksillasi.”
Tyhjät pullot Jiang kehotti siirtämään vain syrjään. Nyt Elem kuitenkin palautti pullon paikalleen, ettei se vahingossakaan voisi vahingoittaa happireppuletkaa.
”Hyvää matkaa”, särähti heikko ääni kuulokkeisiin.
”Kiitos, mikä on sinun vointisi?”
"Utelias, putosin juuri lankulta ja mietin, miksi pelkäämme kuolemaa. Ehkä me pelkäämme sitä, koska pelkäämme elää. Me kaikki tiedämme, että kuolemme joskus ja kadumme..."
Tuli aivan hiljaista, ensin Elem ajatteli yhteyden katkenneen, sitten hän tajusi että Jiangin raskaat hengitysäänet olivat loppuneet. Linja oli kuitenkin auki, sillä taustalta kuului musiikkia. Jiang oli kuollut.
Humahdus kävi läpi Elemin pään, kaikki aluksella koettu ja ystävien menetys yksitellen olivat kuin yhtenä huminana hänen päänsä sisällä. Sitten hän pinnisti kuulonsa äärimmilleen, musiikki tuntui vaimenevan ja vaimenevan, kunnes hän ei kuullut enää mitään.
Ohikiitävän hetken, lähdön tapahduttua, Elem oli epäillyt jääneensä aluksen viereen ja että Jiang oli vain häntä lohduttaakseen sanonut hänen liikkuvan, antaakseen jähmettyneelle kuoleman odotukselle sisältöä. Nyt kun musiikki oli asteittain vaimentunut, se viimeistään varmisti hänen liikkuvan. Jiang oli johtanut elämänsä ensimmäisen ja viimeisen konsertin. Yleisönä oli vain Elem ja tuo kuviteltu hatunnosto sekä kumarrus olivat Jiangin jäähyväiset elämälle.
Nyt omien jäähyväistensä portilla, Elem oli yksin ajatuksiensa kanssa. ”Entä minä, tässä tyhjässä elämän salissa, kurotan eilistä etsien huomista, haaveenani nähdä vielä kerran iltatähti.” Yksinäisyyden kyyneleet täyttivät Elemin silmät, täyttääkseen jokaisen uurteen jotka eletty elämä oli kasvoihin uurtanut. ”Olen kuin yksinäinen sukeltaja hiljaisuudenmeren pohjalla, riittääkö happi pinnalle asti.” Hiljaiset purot elämän uurteissa tyrehtyivät ja Elem ryhtyi tähystämään iltatähteä.
Jäämeren saarella asuva suomalainen oli helposti lähestyttävissä ja hän paneutui innostuneesti opettamaan minulle kieltään. Miksi juuri tuo saari valikoitui vierailukohteekseni, johtuu siitä että saari on meille ennestään tuttu.
Veiksel-jääkauden jälkeen, kun etelässä jäätikkö suli ja ihmiset alkoivat vaeltaa kohti pohjoista, he kohtasivat Jäämeren rannalla asutusta. Tuon, myös komsakulttuuriksi sanotun, asutuksen on arveltu tulleen alueelle pitkin jäätikön reunaa joko lännestä tai idästä, mutta he asuivat siellä koko jääkauden ajan. Arvelunne siitä, että Golf -virran virtaus jääkauden aikana olisi yltänyt vain Islannin eteläpuolelle, ovat vääriä. Se kiersi silloin, kuten edelleenkin, Jäämerelle asti mahdollistaen pienen ja eristäytyneen ihmispopulaation selviytymisen läpi jääkauden. Todisteet tuosta asutuksesta lepäävät nykyisin merenpohjassa, sillä merivesi nousi huomattavasti jäätikön sulaessa.
Tämä kooste oli periaatteessa valmis ennen kuin otin häneen yhteyttä, lisäyksiä tuli vain omiin osuuksiini vastatessani minulle esitettyihin kysymyksiin. Se, että hän risti minut Adamiksi tuntuu vieraalta, sillä meillä ei ole nimiä, olemme ikään kuin ikuisesti leimatut.
Molemmat, Elem ja Jiang, heräsivät lähes yhtaikaa ja nopean aamiaisen jälkeen he siirtyivät rahtitilaan. Jiang ei edes yrittänyt kurkkia kamerakuvaa itsestään, hän kysyi suoraan Elemiltä: ”Onko se jo alkanut?”
”Ei”, vastasi Elem.
”Hyvä, sillä tarvitsemme kaiken ajan mitä meillä on.”
”Kerro siis, vaikka olisin painepuvussa ja aluksen ulkopuolella, mistä saisin työntövoiman?”
”Näit itse eilen, se oli monta kertaa silmiesi edessä.”
”Nyt en kyllä ymmärrä.”
”Ilma tietenkin, näit itse kuinka ilma levitti lakanat levälleen katsoessamme tallenteita.”
”Olen tainnut tulla vanhaksi, olisi pitänyt tajuta tuo jo ajat sitten, joten kerro koko ideasi ennen kuin aloitamme.”
”Älä pappa pillastu, alat rypistyä silmissä.”
Elemin oli pakko nauraa, sillä oli totta että hän oli herännyt hieman väärällä jalalla, ajatukset olivat painineet tämän uuden idean parissa koko yön.
”Joka tapauksessa”, Jiang jatkoi, ”kolmen taikonautin piti laskeutua Marsiin ja isompien happireppujen piti mahdollistaa kuuden tunnin yhtämittaiset kävelyt Marsin painovoimassa. Jokaisessa puvussa on hapensyötön kytkentä moduulin happijärjestelmään, myös happireput pystytään paineistamaan uudelleen. Sen lisäksi kyseiset liittimet löytyvät myös meidän pelastuspuvuistamme. Meillä on kahdeksan varahappipulloa, pelastuspuvuissamme olevien minihappipullojen lisäksi ja kytkeydymme niihin, mikäli aluksella syttyy tulipalo tai hapentulo katkeaa.”
”Kenelle sinä oikein asiaa selität?” keskeytti Elem, ”Totta kai minä tiedän turvajärjestelyt.”
”No, mutta itse pyysit selittämään ideani. Minun täytyy olla perusteellinen, ettei jää mitään epäselvää.” Lyhyen naurun jälkeen Jiang jatkoi: ”Nuo pullot ovat sinun työntövoimasi, kun taas happireput aion kytkeä yhdeksi suureksi happipulloksi. Meillä on riittävästi erilaisia osia, joilla se onnistuu, ylimääräiset puvut ja seitsemän jäljellä olevaa pelastuspukua letkuineen ja liittimineen.”
Elem oli hetken hiljaa ja vastasi: ”Kyllä tuo voisi toimia ja on jopa mahdollista, mutta miksi nähdä tuollainen vaiva? Mitä iloa on siitä, että lähden räpiköimään tuonne? Ei tuo happimäärä tee minusta tähtialusta, jolla voisin tai pystyisin matkustamaan jonnekin. Kuolema vain tulee sen avulla, keskellä tyhjyyttä.”
”Mietihän”, vastasi Jiang, ”jos jäät tänne, istut lopussa yksin tietäen, että jättämäsi ruumiskin tulee häviämään ja jäljelle ei jää mitään. Nyt on olemassa kuitenkin se mahdollisuus, että voit ehkä päästä pois tämän aluksen vaikutuspiiristä. Silloin muodostat koko letkan kanssa yhdessä hautamonumentin ja ehkä jonain päivänä hautasi löydetään. Tuo on tietenkin vain mielikuvitusta, mutta onko parempaakaan vaihtoehtoa. Tähän ideaan vaikutti myös Chungin kanssa käymäsi keskustelu, jonka kuulin. Sanoit viihtyväsi moduulissa, koska tunsit itsesi laivan tähystäjäksi. Nyt sinulla on mahdollisuus kuolla tuossa tehtävässä ja toivoa loppuun asti näkeväsi Maan. Se on mielestäni parempi kuolema, kuin se että istut viimeisenä yksin täällä arkussa.”
”Tuo on totta, itse asiassa olen ehtinyt hieman miettiä sitä miltä tuntuu kuolla täällä yksin ja tuo sinun ajatuksesi tähystämisestä on melko levollinen kuolintapa.”
He ryhtyivät toimeen ja ennen ensimmäistä taukoa Elem pysähtyi tarkkailemaan Jiangia, joka oli kuin kirurgi työssään. Jiang leikkasi parhaillaan yhdestä pelastuspuvusta happiliitintä, kädessään skalpelli joka oli peräisin hätäleikkaustarvikkeista.
”Kerrohan, miten voit olla yhtaikaa sekä konemestari että lääkäri?”
Jiang kohotti päätään hymähtäen: ”Pidätkö saduista?”
”En erityisemmin”, vastasi Elem.
”No, nyt joudut kuuntelemaan sellaista tai ainakin sellaiselta se kuulostaa.” Jiang kumartui takaisin työnsä pariin ja alkoi hiljaisella äänellä kertoa tarinaansa.
”Olen syntynyt ja kasvanut Wuhanissa, joka on Hubein maakunnan pääkaupunki, ja miten sen nyt sanoisi, etuoikeutetussa perheessä. Isäni oli johtajana siellä sijaitsevassa, yhdessä maamme suurimmista optisen elektroniikan tehtaista.
Olen aina ollut erittäin pienikokoinen ja lapsuuden urheilukokeilut loppuivat siksi lyhyeen. Äitini laittoi minut yksityisen viulunsoittajan oppiin, jotta minulla olisi edes jokin harrastus. Innostuin tuosta harrastuksesta ja haaveilin nuoruudessani soittajan urasta, näin mielessäni jopa suuria esiintymislavoja, joissa tuhatpäiset ihmisjoukot nousisivat taputtamaan minulle. Peruskoulun jälkeen haaveilleni tuli stoppi sillä isäni sanoi minulle, että nyt päätät mitä sinusta isona tulee. Vaihtoehdot olivat insinööri tai lääkäri. Yritin selittää että haluan muusikoksi, johon isä vain totesi että musiikki on hyvä harrastus ja keino rentoutua työpäivän jälkeen, mutta jos olisit täyspäiväinen muusikko niin miten sinä silloin rentoutuisit, lähtisitkö potkimaan jalkapalloa?
Niinpä minä sitten valitsin lääkärinammatin, johon kouluttauduin ja sertifioiduin aluksi yleislääkäriksi, joka koulutetaan tekemään myös hätäleikkauksia. Vasta sen jälkeen tarkoitukseni oli erikoistua kirurgiksi. Tuon alkuvaiheen loppupätevöitymiseni suoritin työskentelemällä lastensairaalassa ja olin siellä todella suosittu pienten potilaiden keskuudessa. Olin pienikokoinen, enkä lainkaan niin pelottava kuin isommat kollegani ja lisäksi soitin lapsille viulua. Sitten minut lähetettiin Jintaan, joka sijaitsee Gansunin maakunnassa keskellä kylmää aavikkoa. Tuolla suhteellisen harvaan asutulla alueella sitten harjoitin lääkärin ammattia.
Eräänä päivänä luokseni tuotiin potilas, joka oli istunut autossa sotilaskolonnan mukana. Auto oli livennyt tieltä ja törmännyt siltarumpuun ja tälle potilaalle oli tullut avomurtuma reiteen. Sanoin hänet tuoneille sotilaille, että viekää hänet sotilassairaalaan, en pysty noin suurta vahinkoa näin alkeellisissa oloissa hoitamaan. He sanoivat että helikopteri on tilattu, mutta sen tulo kestää. Niin sitten ryhdyin toimeen ja kursin jalan niin hyvin kuin osasin, tyrehdytin verenvuodot, asetin luiden päät kohdalleen ja neuloin kaiken kiinni.
Helikopteria ei kuulunut ja kysyin potilaan tuoneilta sotilailta, voinko myös kipsata jalan etteivät luiden päät pääse liikkumaan kuljetuksen aikana. Ilman muuta, oli vastaus. Olin saanut kaiken valmiiksi kun helikopteri tuli mukanaan kaksi armeijan lääkäriä. Kerroin heille että reisikipsi on vain kuljetuksen ajaksi ja että leikatkaa se sairaalassa auki ja tehkää uusi kipsi turvotuksen laskeuduttua sekä tutkikaa jalka uudelleen, olen antanut vain ensiapua. He nyökkäsivät ja veivät potilaan mukanaan. Olin unohtanut koko asian, kun kahdeksan kuukauden kuluttua vastaanotolleni käveli paraatipuvussaan ilmavoimien eversti. Hän oli sama sotilas jota olin hoitanut. Kun hänet tuotiin luokseni, oli hänen päällään ollut asetakki riisuttu enkä ollut nähnyt arvomerkkejä, eikä niillä kyllä olisi mitään vaikutusta itse hoitoon ollutkaan. Säikähdin hieman ja mietin että minkälaisen virheen olin tehnyt. Eversti ojensi minulle kätensä ja sanoi, että muistaakseni te kursitte minut kasaan ja myönsin näin olevan. Hän halusi onnitella minua hyvin tehdystä työstä. Kun hänet vietiin sotilassairaalaan, jalka kuvattiin heti kipseineen päivineen eikä sille tehty mitään, sillä olin tehnyt ensiluokkaista työtä ja nyt eversti käveli täysin normaalisti ilman kipuja.
Hän oli Jiuquanin avaruuskeskuksen komentaja ja hän halusi minut sen pienelle poliklinikalle töihin, nyt kun sinne vapautui yksi paikka. Olin aivan hämilläni. Eversti sanoi olevansa tosissaan, sillä yksi siviililääkäri olisi tervetullut lisä armeijan lääkäreiden joukossa, jotka ilman minun antamaani hoitoa, olisivat varmaankin tehneet hänestä kampuran loppuiäkseen. Eversti oli tutustunut kansiooni ja saanut hyväksynnän turvaluokitukselleni.”
Jiang keskeytti puheensa ja joi hieman mehua katsoen Elemiä, joka myös nosti katseensa työstään puheen vaietessa.
”Vieläkö jaksat kuunnella?”
Elemin katse viipyi sen verran pitkään Jiangin kasvoilla, että hän kysyi: ”Onko se alkanut?”
Elem nyökkäsi, vanheneminen oli alkanut.
”Jatka kuitenkin kertomustasi, jos jaksat.”
Pikkuhiljaa merkillinen pakoalus alkoi muodostua, puku puvulta, hihoista housuihin yhteen solmittuina, se näytti perhosen toukalta ja repusta reppuun menevät happiletkut korostivat vaikutelmaa.
Kun ne kaikki olivat yhdessä, alkoi Jiang tehdä pelastuspukujen alaosista varahappipulloille eräänlaista kuljetussukkaa. Jiangin ohjeiden mukaan Elem leikkasi housujen etumuksia pois ja sijoitti jokaiseen reisiosaan yhden pullon, niin että pulloihin pääsi hyvin käsiksi. Kun se oli valmis ja kaikki pullot paikoillaan, hän katseli kokonaisuutta, se toi hänen mieleensä naulakosta riippuvan kenkätelineen, samanlaisen joka hänellä oli ahtaassa kiinalaisessa asuntolahuoneessaan.
Jiang jatkoi samalla tarinaa urastaan: ”Niin sitten päädyin tuolle tuhansien neliökilometrien laajuiselle, erittäin suljetulle, Jiquanin avaruuskeskuksen alueelle jota oli aloitettu rakentamaan jo 1950-luvun lopussa. Sen loiston aikoina siellä oli ollut lähes 20000 työntekijää perheineen. Kun painopiste avaruusprojekteissa muuttui ja uusia keskuksia avattiin, kuten Wenchang jossa sinäkin olit, väki väheni ja kun minä siirryin sinne, oli henkilöstöä enää vain noin 5000. Siellä oli meneillään erittäin salainen projekti, nimittäin tämä alus jolla olemme. Voin jopa sanoa että painopistettä alueelta siirrettiin tarkoituksella muualle, ettei Dragonin suunnittelu paljastuisi.
Töitä ei ollut paljoa ja meitä oli alueella kaikkiaan kolme lääkäriä. Alueen pääkirurgin opastuksella jatkoin lääketieteen opiskelujani ja simuloimme jopa avaruudessa mahdollisesti eteen tulevia leikkauksia, vaikka en ollut sinne menossa. Minua lennätettiin myös alueen sairaaloihin saaman käytännön kokemusta, vapaa-ajalla etupäässä kulutimme aikaa siellä täällä. Löysin yhdestä konepuolen ihmisestä itselleni hyvän mahjong-pelikaverin, joka osallistui tuon uuden moottorin ja aluksen tekniikan hallintakursseille.
Kerran hän pyysi minut mukaansa kurssiluokkaan, jossa sitten istuin ja kuuntelin oppitunnin sisältöä, samalla kun odottelin seuraavaa mahjong-ottelua. Siitä tuli minulle tapa, viihdyin tunneilla hyvin eikä aikakaan käynyt pitkäksi, sen lisäksi uudet asiat pitivät mieleni virkeänä.
Eräänä päivänä tuli sitten loppukoe ja kurssin vetäjä laski myös minun eteeni koepaperit sanoen että sinä Jiang olet viihtynyt näillä tunneilla niin hyvin, että haluan myös sinun osallistuvan kokeeseen. Koko luokka hörähti ajatukselle ennen kuin opettaja jatkoi, että hän halusi vain nähdä miten tehokasta hänen opetuksensa oli ja saiko siviili, kuten minä, siitä jotain irti.
Kokeen kesto oli kolme tuntia ja jouduin ilmoittamaan sairaalan päivystykseen että myöhästyn vuorostani. Täytin kaikki paperit parhaani mukaan ja huokasin syvään kun loppukoe oli ohitse. Seuraavalla viikolla lähes koko keskus oli kerääntynyt juhlasaliin. Everstin lisäksi siellä oli paljon muita upseereita ja avaruushallinnon edustajia sekä jopa ilmavoimien senior eversti, joka vastaa prikaatinkenraalia. Juhlavien puheiden ja kiitosten jälkeen alkoi kaikkien odottama hetki. Tulevaisuudessa suoritettavan Mars-lennon miehistö julkistettiin. Ensimmäisenä mainittiin sen tuleva komentaja, joka oli Chung, ja sen jälkeen naistaikonauttien nimet ja ohjaaja, joka oli Liu. Syvä hiljaisuus levisi juhlasaliin ja odotettiin ketkä olisivat loput miehistöstä. Eversti rykäisi mikrofoniin ja sanoi, että lennon henkilöstön toimenkuviin oli tehty muutos ja ettei lennolle lähetettäisikään erikseen lääkäriä ja konemestaria vaan tuon tehtävän hoitaisi yksi ja sama henkilö. Kohahdus kävi yleisön keskuudessa. Sitten mainittiin tuo nimi ja se olin minä.
Ilmoitusta seurasi valtava hälinä, joka oli erittäin epätavallista, ja eversti joutui pyytämään hiljaisuutta. Hän jatkoi puhettaan ja kertoi että osallistuin konemestareitten kokeeseen ulkopuolisena ja että tein virheettömän suorituksen, olin ollut aivan ylivoimainen. Se, että pystyttäisiin yhdistämään nuo kaksi eri ammattikuntaa yhteen oli jotakin, jota ei oltu osattu edes kuvitella. Se mahdollisti sen, että lennolle voitiin ottaa mukaan myös oikea tutkija maailman huipulta, nimittäin Ri, joka oli halunnut lennolle mukaan mikäli se olisi vain mahdollista. Eversti kutsui minua uudelleen nimeltä ja nousin hämmentyneenä seisomaan. Hän kysyi minulta, että olenko valmis ottamaan tehtävän vastaan.
Kiitin heitä kaikkia kohteliaisuudesta ja arvostuksesta, jota he olivat minulle osoittaneet ja sanoin heidän unohtaneen vain yhden asian. Sali hiljeni ja sanoin etten ole taikonautti. Senior eversti otti mikrofonin, rykäisi ja sanoi että he ovat ottaneet tuon asian kyllä huomioon. Minun koulutukseni taikonautiksi alkaisi seuraavana päivänä ja jo samana iltana lentäisin hänen kanssaan Xichangiin. Loppu on historiaa, joten tässä olen. Ai niin, löysin itselleni myös vaimon. Kummallista miten lakkaa olemasta vain pienikokoinen ja vähäpätöinen mies kun valmistuu taikonautiksi”, Jiang naurahti.
Elem ei voinut kuin olla hetken hiljaa.
”Uskomatonta. Minkälainen vaimosi muuten on, meneekö teillä hyvin?”
”Vai heräsi uteliaisuus jälleen”, vastasi Jiang, ”No hyvä on, minäpä kerron hieman. Qiuju eli vaimoni on nimensä mukaisesti pieni ja hento, tuo nimi tarkoittaa nimittäin syksyn krysanteemia. Emme ole riidelleet oikeastaan koskaan, vain kerran oli pieni mykkäkoulu. Qiuju on nimittäin puolueen kieli-instituutin englannin kielen opettaja ja kun minulla alkoi englannin kielen teho-opetus, avaruushallinnon määräyksestä, niin vaimoni päätti olla avuksi. Koko pieni asuntomme täyttyi keltaisista muistilapuista, joita oli liimattu joka paikkaan. Verhot, ikkunat, laatikostot sisältöineen olivat saaneet niitä osoittavan englanninkielisen vastikkeen. Ensin minua nauratti moinen kielen opiskelu, mutta rajansa kaikella.
Yhtenä aamuna, kun taas tapani mukaan olin ensimmäisenä ylhäällä, löysin hammasharjastani lapun toothbrush ja silloin minuun meni piru. Minun olisi pitänyt herättää Qiuju ennen lähtöäni, mutta nyt tein vain lapun keittiökomeron pöydälle, herätys kultaseni, kello on 07:15. Wc-peiliin kirjoitin myös lapun, tässä olet sinä itse ja jopa wc-paperiin kirjoitin tussilla vessapaperi englanniksi. Palattuani töiden jälkeen kotiin, kaikki keltaiset laput olivat kadonneet ja kesti viikon ennen kuin sain vaimoni leppymään. Juuri nyt, tällä hetkellä, kaipaan noita lappuja ja haluaisin kirjoittaa koko asunnon täyteen I love you Qiuju.”
Vaitelias hiljaisuus täytti hetkeksi rahtitilan, jonka jälkeen Elem katseli ympärilleen. Jäljellä oli vain yksi puku, se johon Jiang avustaisi hänet. Kaikki alkoi olla valmista, tosin Jiang askarteli jotakin pelastuspukujen yläosien kanssa.
Sitten hän tajusi: ”Seis, olemme tehneet tämän kaiken turhaan”, ja ennen kuin Jiang ehti sanoa mitään, hän jatkoi: ”Tuon telakointiportin ulkopuolella ei ole mitään alusta ja ilmaporttiin ei mahdu kuin yksi henkilö kerrallaan. Emme saa mitenkään tätä kokonaisuutta aluksen ulkopuolelle.”
”So, so”, aloitti Jiang ja Elem puhkesi hillittömään nauruun ollen tikahtua. Hetken päästä Elem sai lopetettua nauramisensa vedet vieläkin silmissään.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus, älä pahastu, mutta kun katsoin sinua sanoessasi tuon so, so, näin vanhan sedän ja aivoni jatkoivat siihen yhden sanan lisää, poika. Se oli mielleyhtymänä vain niin hassu, etten voinut itselleni mitään. Vaikka olemme olleet tässä samassa tilassa koko ajan, en ole kiinnittänyt huomiota siihen kuinka paljon olet vanhentunut. Vanhuus pukee sinua.”
Jiang oli heti tilanteen tasalla ja jatkoi: ”Kuulehan, poika”, ja oli lähellä, ettei Elem revennyt uudestaan nauruun.
”Luuletko tosiaan, että en ole miettinyt poistumista valmiiksi. Aion muuttaa koko tämän rahtitilan yhdeksi suureksi ilmalukoksi. Ei, se oli väärä sana, eristän muut osastot tästä tilasta ja avaan koko osaston suoraan ulos.”
”Eli sinä siis eristäydyt ohjaamoon, kun lähden?” kysyi Elem.
”Kyllä. Katso tätä, minkä luulet tämän olevan?” kysyi Jiang ja heristeli yhteen sitomiaan pelastuspukujen yläosia.
”Tämä on köysi, jolla kiskon tavarat ulos. En kuvitellut hetkeäkään että saisit yksin nämä kaikki tavarat liikkeelle. Minä vedän robottikouralla kaiken ulos aluksesta. Tämä köysi kiinnitetään tähän happipullosukkaan ja vedän sen ulos, kun olet kurottanut köyden silmukan kouraan. Jätän sukan ulos ja palaan hakemaan sinut happireppuinesi. Varmistat vain että kaikki lähtee sujuvasti ulos, sinä viimeisenä.”
He asettelivat vielä lopuksi kaikki tuon merkillisen pakoaluksen elementit spiraaliin telakointiportin ympärille.
”No niin, kaikki on valmista ja seuraavaksi sinut puetaan painepukuun, mutta ennen sitä on tauko jonka aikana sinä ravitset ja tyhjennät itsesi.”
”Tyhjennän, tarkoitatko että ripittäydyn tai teen itselleni jonkinlaisen viimeisen voitelun?” kysyi Elem.
Jiang puhkesi käheään nauruun ja sitä kesti aina siihen asti kun he olivat jo ohjaamossa.
”Tarkoitatko tosiaan, että et tiedä mitä tyhjennys tarkoittaa?”
”Kyllä.”
”Oletko suorittanut avaruuskävelyn?”
”Kaksi kertaa, kerran Mir-avaruusasemalla ja toistamiseen ISS:llä.”
”Olivatko ne pitkiä?”
”Eivät.”
”No, joka tapauksessa tiedät sen että puettuasi painepuvun alusasun päällesi, siinä on mukana osa joka asetetaan kulkustesi ympärille ja voit kusta puntissasi olevaan pussiin.” Elem nyökkäsi.
”Hyvä, poika”, kähisi Jiang, joka ilmiselvästi nautti pystyessään pyörittämään vanhemman ja kokeneemman Elemin ajatuksia.
”Entä paska?” hän jatkoi. Elem pyöritti jo hieman ihmeissään päätään.
”Ai niin, pelkällä avaruuskävelyllä sitä ei oteta huomioon. Teidän suurin saavutuksenne kuututkimuksessa oli lähettää panssarivaunu kuuhun.”
Elem alkoi näyttää hieman synkältä, joten Jiang jatkoi nopeasti: ”Tiedän teidän Luna-ohjelmastanne, se oli loistava. Se että teidän Luna 17-lentonne onnistui, ja Lunohold 1-kuukulkija laskeutui onnistuneesti kuuhun lähettäen sieltä tietoja lähes vuoden ajan, oli jotain aivan käsittämätöntä, ainakin meille silloin 70-luvun alussa. Olimme tuolloin saaneet vasta ensimmäisen satelliittimme hädin tuskin avaruuteen. Tarkoitan nyt sitä että amerikkalaiset suorittivat kuun pinnalla todella pitkiä kävelyitä painepuvuissaan. Esimerkiksi viimeiseksi jääneellä Apollo17-lennolla Gene Cernan ja Harrison Schmitt viettivät kuussa lähes 75 tuntia vuonna 1972. Ei siellä mitään Bajamajoja ollut eli heillä ei ollut pelkästään puntissa olevaa kusipussia, vaan myös mahdollisuus tehdä niin sanotut hätätarpeet. Mitä hyötyä on pussista, johon voit kusta, jos samalla paskannat avaruuspukusi sisälle? ”
”En tiedä miten amerikkalaiset sen asiat toteuttivat, mutta meidän Mars-puvuissamme on viemäröintiä varten kehitetty systeemi ja kohta saat persauksiisi mukavan ratin, joka on pehmeintä silikonia jota Kiina voi tuottaa.”
Elem näytti hämmästyneeltä. Jiang jatkoi: ”Tarkoitan nyt sitä, että sinulla on happea loppuelämäksesi, samoin ravintoa sillä pukusi sisäiset ravinto- ja juomapussit sisältävät niin paljon kaloreita että norsukin eläisi niillä kuukauden. En halua, että matkasi loppuu siihen että lillut omassa paskassasi.”
Elem katsoi hetken Jiangia ja repesi nauruun.
”Kiitos setä, hoidan asian heti.” Taiteiltuaan vessan oven auki hän huikkasi: ”Tuletko pyyhkimään?”
Jiang ei vastannut mitään, hän katseli näytöllä olevaa kuvaa itsestään sivellen nenäänsä: ”Aika hyvä.” Hän oli koko ikänsä ajatellut nenänsä olevan hieman liian pieni kun se nyt vanhemmiten oli sopusoinnussa kasvoihin. Sen jälkeen hän siveli korviaan, joita ikä oli myös suurentanut. Niin huumaantunut ja tyytyväinen hän oli uuteen ulkomuotoonsa, että vasta kun Elem palasi vessasta, hän irrottautui peilikuvansa lumoista.
Aterioinnin jälkeen, Elem antoi Jiangin rauhassa jatkaa taukoa. Hän kävi nopeasti kylmiössä ja totesi myös Samuelin hävinneen. Hän ei palannut ohjaamoon, vaan jäi istumaan verstaan päätteelle ja oli täydessä työn touhussa kun Jiang tuli ohjaamosta.
”Pukeutumishuoneeseen, mars, mars”, sanoi vanha ääni.
”Odota hetki, olen kohta valmis.” Elem lopetti ja otti käteensä datamuistion.
”Mikä se on?” kysyi Jiang.
”En ole tehnyt päiväkirjaa, kuten Chung, vaan olen pakannut koko matkan ajalta kaikkien sisä- ja ulkokameroiden kuvat äänineen tähän ja nyt lisäsin tämän päivän. Lisäksi eilen, kun olit nukahtanut, kuvasin Chungin vihkot sivu sivulta ja nyt myös se löytyy kuvatiedostoina täältä. Tämä on minun ja aluksemme päiväkirja, jonka otan mukaani.”
Jiang nyökkäsi. Elem ei maininnut että Samuel oli myös kadonnut, mutta toisaalta hän oli varma että Jiang tiesi sen tarkistamattakin.
Pukeutuminen alkoi ja Jiang pyysi Elemiä pyllistämään. Samalla kun hän avusti silikonirattia paikalleen, hän kaatoi sen pieneen laajennusosaan pussillisen valkoista jauhetta.
”Jaahas, vai oikein vauvatalkkia sekaan, eikö vähempi määrä olisi riittänyt?”
”Hölmö, tämä on pulveria joka imee kaiken kosteuden ja kiinteyttää ulosteen. Samaa ainetta on myös tuossa kusipussissasi, minähän lupasin sinulle, ettet lillu jätöksissäsi.”
Pukeutumisen lomassa Elem otti puheeksi Liun ihmeellisen pukeutumisen yksin avaruuskävelypukuun.
”Miten se oli mahdollista ja kuten itse sanoit, teillä siihen pukeutuminen kestää normaalioloissa vain kaksi tuntia. Minun tietojeni mukaan teidän Feitian-avaruuspukunne (lennä taivaalla) pukeminen kestää jopa viisitoista tuntia.”
”Siis samat kuin teidän Orlan-pukunne (merikotka) pukeminen”, naurahti Jiang.
”Olemme kopioineet teiltä lähes kaiken, aina avaruuspukuja myöten, myös vanha Feitia oli kopio. Me laitoimme parhaat suunnittelijamme ja insinöörit yhteen ja annoimme heille määräyksen tehdä puku, johon voi pukeutua kahdessa tunnissa. Kuten huomaat, työnnyt kuin hansikkaaseen ja olet pian valmis. Aina ei kannata vain kopioida, voi tehdä myös aivan uuden oman innovaation. Tämän puvun nimi on lyhyesti sanottuna kilpikonna, mutta tarkempi ilmaisu on Zhi Ming eli musta kilpikonna ja rakettireppupuku on puolestaan Ling huang eli kirkkaanpunainen lintu, joka usein länsimaissa sotketaan feeniks-lintuun, jota se ei ole.”
”Ahaa, nyt ymmärrän nimet. Olette käyttäneet mytologianne taruolentoja ja tämä alushan on Dragon eli lohikäärme. Miten sen virallinen nimi muuten kuuluu?” kysyi Elem.
”Se on Meng Zhang, mutta koska tämä on niin sanottu kansainvälinen lento, otimme nimen Dragon käyttöön siitä huolimatta, että nimi on jo käytössä yksityisen Space X-yhtiön valmistamalla rahtialuksella, joka laukaistiin Falcon-raketin avustuksella, viemään tarvikkeita ISS -asemalle. Me keksimme Dragon-nimen tälle projektille jo toistakymmentä vuotta sitten, mutta kuten varmaan ymmärrät, emme voineet sitä julkistaa.”
Tuo puvun innovaatio oli totta. Yhdysvaltalaisilla oli kaksiosainen puku ja venäläisillä yksiosainen, jonka sisään mentiin selässä olevasta aukosta, jonka päälle tuli happireppu.
Tämä uusi kiinalainen, sivusta sisään mentävä avaruuspuku, oli ehdottomasti nopein pukeutua. Elemiltä puuttui vain hanskat ja kypärä kun hän poimi vierestään datamuistion ja työnsi sen vasemmassa hihansuussa olevaan, juuri sopivan kokoiseen, taskuun. Se oli ilmeisesti jotain instrumenttia varten, mutta muistio meni sinne sopivasti.
Taskun lukituksena toimi todella reilunkokoinen tarraläppä, jonka pystyi aukaisemaan myös avaruuskäsineillä. Jiang otti kypärän käteensä ja pyysi Elemiä kumartumaan, mutta Elem pysäytti hänet ja kaappasi koko miehen kömpelöön avaruuspukusyleilyynsä, johon myös Jiang vastasi. Hetken kuluttua he erkanivat toisistaan.
”Oli hienoa tutustua sinuun ja on todella sääli, ettemme voi enää jatkaa antoisaa ja syvällistä ajatustenvaihtoamme, johon pääsimme tänä lyhyenä aikana”, totesi Elem.
”Samaa myös itse ajattelin. Oli hienoa tutustua sinuun ja ajattele, jos emme olisi tulleet lainkaan toimeen keskenämme ja olisimme olleet viime päivät erillämme itse luomassamme yksinäisyyden helvetissä, ilman toistemme tukea. Ystävyys on kuin ripaus ikuisuutta, sitä ei edes kuolema voi viedä pois”, sanoi puolestaan Jiang.
Sitten hän nosti taas kypärän kohti Elemiä, joka kuitenkin keskeytti jälleen: ”Hetkinen ystäväni, vielä yksi kysymys. Miten tämän aluksen moottori toimii, voit kai sen nyt jo paljastaa.”
Jiang katsoi totisena taakseen, sitten hän nosti molempia jalkojaan ja oli katsovinaan ettei niiden alla ollut ketään ennen kuin repesi nauruun.
”Voi pahus sinun kanssasi, olisihan tuo pitänyt arvata, olet uteliaan sitkeä pentele loppuun asti. No hyvä on, mutta et sitten paljasta keneltä kuulit. Olet varmasti kuullut Nikola Teslan tehneen myös auton, jossa ei ollut moottoria. Hänellä oli kuulemma musta rasia sylissään, jossa oli erilaisia radioputkia, mutta se oli kuitenkin vain hämäystä. Tuo mystisesti liikkunut auto sai nimittäin käyttövoimansa värähtelyistä, jonka aiheuttivat kojeet joita voisi kutsua ääniraudoiksi.”
”No nyt kyllä satuilet kunnolla”, huudahti Elem.
”Olehan nyt hiljaa kun vastaan kysymykseesi, minulla ei todellakaan ole aikaa kuluttaa loppuelämääni valehtelemalla”, ojensi Jiang.
”Kuvittele äänirauta, jolla on yleisin eli 440 hertsin yksiviivaisen a:n värähtelytaajuus ja laita sen rinnalle muilla taajuuksilla olevia äänirautoja, jotka jäisivät värähtelemään. Kutsun niitä sen takia ääniraudoiksi, sillä se on mielikuvana ja kielikuvana lähinnä totuutta. Mieti mitä tapahtuu niiden reagoidessa toisiinsa, tulee aivan uusia taajuuksia ja se juuri on kosmista, ilmaista fissioenergiaa jolla on valtava voima. Moottorissamme on niitä 28 kappaletta sekä kuusi pienempää ja ne puolestaan pyörittävät jatkuvasti turbiineja, jotka tuottavat tarvitsemamme sähkön. Moottori ei ainoastaan tuota energiaa, vaan se kerää sen ensin ja muuntaa sitten hyödynnettäväksi. Noita oikeita taajuuksia saat miettiä itseksesi ja nyt kypärä päähän, vakooja.”
Kohta kaikki oli valmista ja tehtiin testi toimiko hapensyöttö oikein, sen jälkeen tarkistettiin puvun paine ja jäähdytys, kaikki oli kunnossa. Jiang näytti seinässä olevaa hapensyöttöä ja Elem kytkeytyi siihen.
Elemin ajatukset harhailivat vielä ääniraudoissa, kun hän huomasi Jiangin lähtevän kohti ohjaamoa.
Hetken kuluttua räjähti, tai ainakin niin Elem ensiksi luuli. Pian hän tajusi mitä oli tapahtunut, Jiang oli laittanut musiikin päälle. Hän ei vain voinut käsittää musiikin voimakkuutta, sillä hän tunsi äänen voimakkuuden jopa kypäränsä sisällä ja tuntui kuin koko alus olisi soinut. Toinnuttuaan hän tunnisti tutun musiikin, Tchaikovskyn Prinsessa Ruusunen. Jiang tuli ja käveli hänen ohitseen viulujen tahdissa, hän nosti peukaloaan ja sovitti askeleensa sävelmään.
Elem ei voinut kuin nauraa, oli aivan kuin hän olisi katsellut vanhaa Chaplin-elokuvaa. Kylmiön edessä Jiang kääntyi ja teki kumarruksen sekä oli nostavinaan hatun päästään. Sen jälkeen hän marssi uudelleen Elemin ohitse ja palasi järjestelmähuoneeseen. Ennen kuin luukku oli kunnolla sulkeutunut, kappale oli vaihtunut ja Joutsenlampi vyöryi jokaiseen soluun.
”Kuuluuko hyvin?” rävähti käheä ääni hetken päästä Elemin kypärän sisällä.
”Hyvin soi.”
”En tarkoittanut sitä, vaan että kuuletko minut hyvin?”
”Kuulen.”
”Hyvä, pidä itsesi niin pitkään aluksen hapessa kunnes annan luvan kytkeytyä irti. Alan nyt tasata painetta ja päästän rahtitilan hapen pois. Ilmoita, jos tuntuu pahalta.”
”Selvä.”
Meni lähes puoli tuntia kunnes kaikki oli valmista ja rahtitila oli yhtä ympäristön kanssa.
”Kytke itsesi omaan happeen”, kuului korvissa.
”Valmis.”
”Kumarru luukulle ja kytke köysi kouraan.”
Kömpelössä puvussaan, joka olisi Maassa painanut 75 kiloa, Elem kurotti köyden kiinni kouraan, jonka Jiang ohjasi taitavasti melkein aluksen sisäpuolelle.
”Alan nyt vetää pullosukkaa ulos, ilmoita heti jos jotain takertuu kiinni.”
Hetken päästä koura tuli takaisin ja Elem kiinnitti letkan viimeisen repun siihen. Elemin peruutti kuin rapu letkan viimeisenä ulos ja siellä hän kurotti paikallaan odottavan pullosukan länget niskansa taakse. Jiang käänsi kouran suoraan sivulle, mutta tuo epämääräinen tavaramäärä pysyi yhdessä kuin nahistunut viinirypäleterttu. Rykelmän seassa Elemin katse hakeutui kohti moduulia.
Hän huomasi Liun kadonneen.
”Kuuntele”, räsähti kuulokkeista, ”Ota ensimmäinen pullo syliisi.”
Elem otti pullon ja käänsi sen suukappaleen kohti jalkojaan.
”Ok.”
”Avaa sitä hieman, tarkoitus on vain suoristaa koko letka. Varo ettei mitään repeä ja sulje se heti kun sanon. Pidän sinusta vielä kiinni.”
Hetken kuluttua tuo lähes kymmenmetrinen letka oikeni tikkusuoraksi, Elem etummaisena.
”Sulje pullo.”
”Suljettu.”
”Hyvä, kuuntele. Lasken nyt kolmeen ja silloin sinä aukaiset pullon kokonaan. Myös minä päästän silloin irti, oletko valmis?”
”Valmis.”
”1...2...3...”
Pullo oli täysin auki, suhinaa kesti melko pitkään ennen kuin pullo tyhjeni, sen oli jälleen oli aivan hiljaista. Elem ei pystynyt kääntymään puvussaan, kypärä oli myös kuin yhtä puuta puvun kanssa ja hän käänteli päätään sen sisällä puolelta toiselle, yrittäen kurkia visiirin jokaisesta kulmasta. Sama kellertävä ja muuttumaton tyhjyys näkyi joka puolella.
”No niin, tässä sitä ollaan, mitään ei tapahtunut”, sanoi Elem mikrofoniin, ”Pystytkö jotenkin vetämään tai koukkaamaan minut lähemmäs porttia, palaan alukselle sinun seuraksesi.”
”Mitä sinä hourit? Etkö tunne painetta itseäsi vasten, sinulla on nimittäin melkoinen vauhti.”
Elemin oli vain luotettava Jiangin sanaan.
”Oletko avannut jo seuraavan pullon?” kysyi Jiang.
”En, pitäisikö minun tehdä se nyt heti?”
Oli pitkään hiljaista ja sitten kuulokkeista alkoi kuulua kähisevää naurua, joka vain jatkui ja jatkui ja Elem jo ajatteli Jiangin saaneen jonkinlaisen höperyyskohtauksen ja lopun olevan lähellä.
”Sinä teit sen, me teimme sen, sinä pääsit täältä pois”, Jiang sai vihdoin sanottua saatuaan naurunsa loppumaan. ”Tiedätkö, sinun vauhtisi vain kiihtyy ja kiihtyy, et tarvitse toista pulloa. Olen seurannut sinua ulkokameralla, sen täydellä zoomilla, ja olet vain pieni piste ja kohta katoat kuvasta. Kun seurasin sinun lähtöäsi, huomasin muutoksen vauhdissasi vain 60 metrin päässä aluksesta, eli aluksen oma pidättelevä painovoimakenttä päättyy siihen. Ajattele, jos Liu olisi sinkoutunut hieman pidemmälle, hän olisi ainakin päässyt täältä pois.”
Jiangin vaivalloinen hengitys korvissaan Elem sujautti tyhjän pullon takaisin paikoilleen. Jiangin nerokasta suunnitelmaa ei tarvinnut käyttää. Elem olikin ihmetellyt ääneen miten hän saisi pullot käsiinsä niiden ollessa etupuolella pitkässä letkassa, kun niiden kiinnitys oli hänen niskansa takana.
”Yksinkertaista, kun kaksi lahjetta on tyhjinä, nostat vain haaraosan niskasi taakse ja kaksi seuraava ovat valmiina rinnuksillasi.”
Tyhjät pullot Jiang kehotti siirtämään vain syrjään. Nyt Elem kuitenkin palautti pullon paikalleen, ettei se vahingossakaan voisi vahingoittaa happireppuletkaa.
”Hyvää matkaa”, särähti heikko ääni kuulokkeisiin.
”Kiitos, mikä on sinun vointisi?”
"Utelias, putosin juuri lankulta ja mietin, miksi pelkäämme kuolemaa. Ehkä me pelkäämme sitä, koska pelkäämme elää. Me kaikki tiedämme, että kuolemme joskus ja kadumme..."
Tuli aivan hiljaista, ensin Elem ajatteli yhteyden katkenneen, sitten hän tajusi että Jiangin raskaat hengitysäänet olivat loppuneet. Linja oli kuitenkin auki, sillä taustalta kuului musiikkia. Jiang oli kuollut.
Humahdus kävi läpi Elemin pään, kaikki aluksella koettu ja ystävien menetys yksitellen olivat kuin yhtenä huminana hänen päänsä sisällä. Sitten hän pinnisti kuulonsa äärimmilleen, musiikki tuntui vaimenevan ja vaimenevan, kunnes hän ei kuullut enää mitään.
Ohikiitävän hetken, lähdön tapahduttua, Elem oli epäillyt jääneensä aluksen viereen ja että Jiang oli vain häntä lohduttaakseen sanonut hänen liikkuvan, antaakseen jähmettyneelle kuoleman odotukselle sisältöä. Nyt kun musiikki oli asteittain vaimentunut, se viimeistään varmisti hänen liikkuvan. Jiang oli johtanut elämänsä ensimmäisen ja viimeisen konsertin. Yleisönä oli vain Elem ja tuo kuviteltu hatunnosto sekä kumarrus olivat Jiangin jäähyväiset elämälle.
Nyt omien jäähyväistensä portilla, Elem oli yksin ajatuksiensa kanssa. ”Entä minä, tässä tyhjässä elämän salissa, kurotan eilistä etsien huomista, haaveenani nähdä vielä kerran iltatähti.” Yksinäisyyden kyyneleet täyttivät Elemin silmät, täyttääkseen jokaisen uurteen jotka eletty elämä oli kasvoihin uurtanut. ”Olen kuin yksinäinen sukeltaja hiljaisuudenmeren pohjalla, riittääkö happi pinnalle asti.” Hiljaiset purot elämän uurteissa tyrehtyivät ja Elem ryhtyi tähystämään iltatähteä.