13. Päivä ”Olen jossain lähellä, muuten en kuulisi noin hyvin lähetyksiä”

     Luku 13 on monelle länsimaalaiselle epäonnen luku, varsinkin jos kyseessä on perjantai. Kiinalaisille se on onnennumero, Kantonin murteella ykkönen lausutaan kuten selvä ja kolmonen kuin elävä tai syntymä. Mandariinikiinaksi se merkitsee lähinnä varmistettua kasvua. Juutalaisille se merkitsee Bar mitsva-ikärituaalia, jossa 13 -vuotiaana pojasta tulee mies, joka joutuu samalla vastuuseen teoistaan.
    Tämän päiväkirjan tallentamisessa en ole kertaakaan maininnut sitä mikä viikonpäivä on ollut kyseessä, olen pitänyt ne vain numerojärjestyksessä. Päivien nimet ovat mahdoton yhtälö, meille ne ovat kuin värejä mutta teitä kuitenkin viikonpäivät kiinnostavat joten voin paljastaa tämän päivän olevan perjantai.
    Olen hieman tutkinut mitä kaikkea se teille voi merkitä. Yksi versio siitä mistä sen pahanteisyys länsimaissa juontaa, on temppeliherrojen pidätys perjantaina 13. lokakuuta 1307. Silloin heidät vangittiin ja he kokivat tuskallisen kohtalon. Tosiasia on kuitenkin se, että luku 13 on epäonnen luku monissa teidän kulttuureissanne.
     Kuu- ja aurinkokalenterien mukaan teidän vuosikalenterissanne pitäisi olla 13 kuukautta. Se on myös kuukautisten kierto, 13 x 28=364 päivää, hirttosilmukassa on 13 kiertoa ja myös viimeisellä ehtoollisella oli 13 henkilöä…

     Pieni poika seisoi savisen tien reunalla, kuluneet housut oli käännetty polviin ja hento vartalo hytisi alkusyksyn koleudessa, paljaat jalat olivat aivan saven peitossa. Vanhin pintakerros oli jo vaalentunut ja alkoi halkeilla. ”Variksensaappaat”, naurahti poika nostellessaan jalkojaan, jotka painuivat aina vain syvemmälle kosteaan saveen. Olisipa taas kesä.

    Kesällä hän oli yhdessä muiden poikien kanssa pulikoinut jokirannassa ja yhdessä kohdassa rantaa oli todella kaunista sinistä savea, ei tällaista ruskeaa kuin täällä.

    He muotoilivat savesta erilaisia hahmoja ja antoivat auringon kuivattaa niitä, sitten yksi vanhempi poika sanoi että nyt alkaa variksensaappaiden teko. He hieroivat jalkoihinsa sinistä savea, seisoivat auringossa ja antoivat saven kuivua, kilpaillen siitä kenellä olisivat hienoimmat variksensaappaat. Sitten he taas pulahtivat jokeen ja pesivät saappaat pois. Olisipa kesä.

    Odotellessaan poika katseli ympärilleen, tasaista ja alavaa maisemaa niin pitkälle kuin näki. Joka puolella näkyi mustaksi kynnettyjä ja sängeksi niitettyjä viljapeltoja, joiden alla oli tätä ruskeaa savea jonka oja oli paljastanut. Ainoat muistot kesästä olivat tien laitaa reunustavat poppelit, jotka sinnittelivät vielä alakuloisen vihreinä, samoin kuin takana oleva lehmäniitty. Tie kääntyi jyrkästi oikealle myötäillen jokitörmää, ylittääkseen sen myöhemmin siltaa pitkin, jota ei puiden lomasta näkynyt.

    Sitten viimein ilmestyi se mitä hän oli odottanut, kolhoosin traktori puksutti esiin, oli ensimmäinen perunannostopäivä. Viktor istui taas, kuten aina, traktorin ohjaimissa. Poika ei edes muistanut kenenkään muun sitä koskaan ajaneen. Peräkärryn korotettu lava oli niin täynnä perunoita että vain osa nuoremmista työläisistä pystyi olemaan kyydissä, iäkkäämmät tulivat kävellen kaukana perässä taluttaen hevosia, jotka olivat päässeet eroon auroistaan.

    Kun traktori tuli lähemmäksi, hän erotti myös isän ja äidin hahmot kuorman päältä. Kaukaa hän ei ollut erottanut kuka oli kukin, niin likaisia he olivat.

    ”Hei, hei”, hän huusi ja pomppi. Isä havahtui ja nykäisi äitiä, he molemmat hymyilivät hänelle, sitten äiti sipaisi karanneen vaalean suortuvan takaisin huivinsa kätköihin ja ilme vakavoitui.

    ”Nyt heti kotiin Elem, sinä saat kuolemantaudin hyppimällä täällä.”

    Pieni Elem lähti kirmaisemaan lehmäniityn halki, kohti kolhoosia, eikä välittänyt väistellä edes lehmän läjiä, hän oli todella iloinen. Noin paljon perunoita. Edellisenä syksynä hän oli yhdessä babyshkan kanssa odottanut ensimmäisen päivän perunannostokuormaa, silloin kaikki työläiset olivat mahtuneet lavalle ja isä oli ollut kotona äreä.

    Hän tiesi että ilta olisi jo pitkällä ennen kuin isä ja äiti tulisivat. Kuorma pitäisi vielä purkaa, isommat pojat olivat menossa myös auttamaan, häntä ei vielä huolittu mukaan. Vitja oli tiennyt kertoa myös sen, että ensi vuonna kolhoosiin saataisiin kipillinen peräkärry.

    Kohta hän olisi kotona ja saisi babyshkalta lämmintä tsajua, ensin olisi vain käytävä kaivolla, likaisin jaloin ei saanut mennä sisälle. Kaivolla hän katseli ympärilleen että näkeekö kukaan kuinka vahva hän on, sillä vasta tänä kesänä hän oli ensimmäistä kertaa jaksanut yksin kammeta ämpärin ylös. Ei taaskaan ketään joka näkisi, paitsi vanha ja äreä Pavel joka istui läheisillä rappusilla, ja kuten aina, piippu hampaissaan.

    Kerran vanha Olga oli tullut yhtaikaa kaivolle ja kehunut miten isoksi hän oli kasvanut: ”Olet jo niin vahva, että mitähän sinusta isona oikein tulee?” ja Elem oli ollut pakahtua moisesta huomiosta ja tarjoutunut nostamaan vettä myös Olgalle, joka oli kuitenkin vain taputtanut häntä päähän ja sanonut tarvitsevansa itse myös liikuntaa.

    Elem nosti vesiämpärin ja alkoi pestä jalkojaan, olipa vesi kylmää ja savi tiukassa. Jalat olivat jo lähes sinipunaiset, mutta savea oli vielä jäljellä, vesi on niin kylmää...

    Elem säpsähti hereille, oli pimeää ja hän paleli kuin horkassa. Hän yritti nousta istumaan ennen kuin tajusi olevansa avaruuspuvussa. Hän siirsi katseensa automaattisesti visiirin sisäpuoliselle pienelle näytölle, joka näkyi visiirin näkökentän alaosassa. Siemaistuaan kuivaan suuhunsa hieman nestettä puvun pillistä, hän sanoi ääneen: ”Akkuvaraus puolillaan, se on hyvä”, sitten hän sääti puvun paineen ja jäähdytyksen.

     Suoraan lapsuusmuistoista todellisuuteen repäisty Elem alkoi vasta sen jälkeen tarkistaa ympäristöään.

    ”Mitä ihmettä on tapahtunut, olen nukahtanut jossain välissä.”

    Kellertävä maisema, ilman mitään aistiärsykkeitä, oli ollut nukuttavan yksitoikkoinen, mutta nyt hän oli keskellä kylmää pimeyttä. Hän tarkensi katsettaan ja silloin hän huomasi, että ympärillä oli tähtiä ja mitä tarkempaa hän katsoi, sitä enemmän niitä kertyi verkkokalvolle. Hän huusi suoraa huutoa: ”Pääsin pois, pääsin pois sieltä”, silmät kosteina. Sitten hän rauhoitti itsensä.

    ”Nyt on selvitettävä kaikki osaset tästä uudesta tilanteesta.”

    Aivan ensimmäiseksi hän ryhtyi pohtimaan sitä kuinka pitkään hän oli nukkunut ja käytyään läpi menneen päivän tapahtumat, hän oli varma siitä että oli myöhäinen ilta kun hän lähti, joten nyt oli oltava aluksen 13. päivä. Akkuvarauksen mukaan hän ei voinut aikaa arvioida, sillä Jiang oli jostain saanut poistettua sen verran johtoa, että sai kytkettyä ensimmäisen happirepun yhteyteen kaksi lisäakkua, mutta puolet varauksesta on jäljellä ja se oli hyvä asia.

    Puku oli alkanut lämmetä nopeasti ja ilman akkuja hän olisi jo jäätynyt. Hapen määrä, sitä mittari ei osannut kertoa sillä se oli aivan sekaisin kun niin monta happireppua oli kytketty yhteen, mutta jos Jiangin laskelmat pitivät paikkansa, se ei olisi ongelma.

    Seuraavaksi hän alkoi pohtia missä päin avaruutta hän oli ja yritti hahmottaa visiirin läpi näkyvästä avaruuden osasta tähtikuviota, siinä kuitenkaan onnistumatta. Samalla hän huomasi että jostain takaoikealta tuli valoa ja ojennettuaan kätensä aivan suoraan eteen, ne tulivat hänen muodostamastaan varjosta valoon.

    ”Olisipa minulla peili”, manasi Elem. ”Olen omassa aurinkokunnassamme”, hän aloitti järkeilynsä. ”Lähin aurinkokuntaa sijaitseva tähtijärjestelmä on Alfa Centauri ja se on yli neljän valovuoden päässä... Olen kotona.”

    Hetken hän vain hymyili sille ajatukselle, että oli pääsyt hiljaisuudenmeren pohjalta pinnalle. Sitten hän havahtui tuon mielleyhtymän tuottamasta ilosta.

     ”Missä ajassa olen, olenko nykyhetkessä?”

     Radio. Ja hän tajusi sitten että oli sulkenut sen Dragonin vaietessa, ei pelkästään suhinan vuoksi vaan myös säästääkseen akkuja. Kiinalaisilla ei ollut kuin kolme varsinaista kanavaa sekä hätätaajuus, joka priorisoitui kaikkien muiden päälle. Lisäksi oli myös kuuntelun skannaus, jota Elem oli ääneen ihmetellyt silloin kun aluksen järjestelmiä selitettiin hänelle ja Samuelille.

    ”Mikä ihme tämän tarkoitus on, aiotteko kuunnella marsilaisten poliisiradiota ja sitä miten he suhtautuvat laittomaan planeetalleen tuloon?”

     Tuolloin Chung vain hymähti, huomasi että hän oli vaivautunut kahdesta uudesta miehistön jäsenestä, jotka vasta nyt kiertoradalla saivat käytännössä opastuksen aluksen toiminnoista.

    ”Liu, esittele heille satulahuoneen ja suihkun toiminnot”, oli vaivautunut vastaus ja sitten hän palasi ohjaamoon.

    Elem valitsi skannauspainikkeen ja hänen korvansa täyttyivät hirvittävästä kakofoniasta, aivan kuin olisi monta eri taajuutta yhtä aikaa päällekkäin. Elem hiljensi volyymin miellyttävämmäksi ja alkoi kuunnella. Puolen tunnin kuluttua hän oli vakuuttunut olevansa ehdottomasti nykyajassa, tuon kohinan ja erilaisten signaaleiden oli pakko olla nykyaikaa. Aivan kuin myös yksittäisiä sanoja olisi kuulunut, eikä Elem ollut varma kuuliko hän oikein kun oli monesti kuulevinaan sanan Nibiru.

    ”Olen jossain lähellä, muuten en kuulisi noin hyvin lähetyksiä”, ja epätoivoisesti hän käänteli päätään kypärän sisällä nähdäkseen missä oli. Sitten Elem valitsi hätätaajuuden ja toisteli sinne kaikilla osaamillaan kielillä: ”Täällä Dragon, kuuleeko kukaan?” Viiden minuutin päästä hän lopetti, tajutessaan ettei hänen lähettimensä lähetysteho yltänyt mihinkään. Sitten hän sulki silmänsä ja yritti kasata ajatuksensa.

    Olkikasa lähestyi valtavalla vauhdilla ja Elem nauroi kaivautuessaan esiin olkien seasta. Hän oli ensi kertaa uskaltanut hypätä kolhoosin heinäsuojan yläparrulta. Kiljuen muiden mukana kilpaa hän kiipesi uudestaan parrulle, nyt hän näyttäsi kaikille kuinka rohkea hän on. Ja ponnistaen hennon vartalonsa täyteen vireeseen, hän hyppäsi kaaressa parrulta. Sitten tuntui kuin pää olisi haljennut, hän löi alastulossa vasemman polvensa suoraan otsaan.

    Alkoi valtava huuto ja parkuminen kivun keskellä. Muut pojat tulivat katsomaan miten Elemille oli käynyt. Polvi oli iskeytynyt niin täydellisesti silmien väliin, että molemmat silmät ehtivät muurautua umpeen jo ennen kuin hänet talutettiin ulos. Pojat jättivät hänet nopeasti hänen oman babyshkansa viereen, joka sattui olemaan juuri silloin kaivolla, ja luikkivat karkuun.

    ”Voi kauhistus, kuka sinua on lyönyt noin pahasti?”

    Ja ennen kuin Elem ehti vastata, hän tunsi nousevansa ilmaan ja hetken kuluttua tuvan tuttu penkki oli hänen selkänsä alla. Babyshka asetteli kylmiä kääreitä hänen otsalleen ja helpottuneen itkunsa seassa Elem kertoi mitä oli tapahtunut.

    Illalla kun isä ja äiti tulivat kotiin, äiti kauhistui valtavasti, sillä Elemin koko naama oli kuulemma ollut aivan sininen ja kun he babyshkalta kuulivat mitä oikein oli tapahtunut, isä karjaisi: ”Nyt poika tuli selkään, sinua on kielletty menemästä muiden kohelluksiin mukaan.”

    Elem, joka ei nähnyt mitään, painautui aivan kiinni babyshkaan joka istui vieressä, äiti ei asiaan uskaltanut puuttua.

    ”Uskallakin”, sanoi babyshka ja kääri koko pojan suuren hartialiinansa sisään.

    ”Olet myös itse ollut nuori ja voisit vaikka kertoa pojalle miksi sinulla on vain puolikas peukaloa vasemmassa kädessäsi. Oppirahat elämän poluilla on aina maksettava ja eikö nyt jo riitä se rangaistus jonka poika itse itselleen aiheutti.”

    Niin isä rauhoittui ja Elem pääsi myös äidin syliin. Kolme päivää meni sokkona babyshkan helmoissa ja jopa isä kiusoitteli häntä iltaisin näykkimällä korvista, kun hän yritti sokkona suunnistaa tuvan sisällä. Vasta neljäntenä päivänä turvotus alkoi laskea sen verran että Elem pystyi näkemään hieman ja hän pääsi yksin ulos.

    ”Mitä nyrkkeilijä, voititko?” kiusoittelivat muut pojat

    Elem säpsähti taas hereille. Oliko tämä lapsuusmuisto vain silmänräpäys vai oliko hän ollut unessa pidempään?

    Sitten hänelle selvisi: ”Happi on varmaankin lopussa ja siksi tajunnantilani vaihtelee.” Tuosta ajatuksesta hänen kätensä hakeutuivat automaattisesti kohti pullosukkaa. Kädet hamusivat tyhjää.

    ”Mitä ihmettä, mihin ne ovat voineet hävitä?” Ja varmistettuaan myös, ettei niskan takana kulkenut länkiä hän sitten vasta vakuuttui siitä, että pullot olivat hävinneet. Elem ei ollut edes kuvitellut voivansa hyödyntää noita pulloja, jos happi olisi lopussa, se oli vain automaattirektio. Onneksi selässä oleva happiletka oli pysynyt matkassa.

    Sitten hänellä välähti. Lakanat ja kuolleiden tovereiden ruumiiden katoamiset, Dragon oli varmasti kadonnut jo kokonaan, eikä mitään ollut jäljellä. Pullot nostettiin ulos ensimmäisenä ja ennen happireppuja oli lyhyt tauko.

    ”Olen viime hetkellä päässyt ulos välitilasta, vielä hetki ja happireput olisivat myös kadonneet, samoin myös minä.”

     Huojennus valtasi hetkeksi hänen mielensä, kunnes sinne hiipi uusi asia: ”Olenkohan jo alkanut vanheta vai olenko nyt myös sen ulottumattomissa?" Sitten hän nosti katsettaan nähdäkseen suoraan eteensä ja kuin vahvistuksena äskeiselle epäilylle hapen vähyydestä, pienoiskuu näytti liukuvan häntä kohti.

    ”Nyt näen jo hallusinaatioita, näen kaiken sen josta haaveilin Dragonilla.” Epätavallinen tulosuunta Kuun takapuolelta ei hämännyt häntä hetkeäkään, hän tunnisti heti valtavan Tsiolkovskin-kraatterin ja Moskovanmeren, kuten jokainen venäläinen kosmonautti. Voi, näkisinpä vielä näissä harhoissa myös Maan. Tämä on kaunis tapa kuolla, ajatteli Elem ja ojensi vasenta kättään kohti Kuuta, joka oli jo hieman suurempi, oli kuin hän pystyisi ottamaan sen käteen.

    Tyrmistys oli melkoinen Kuun hajottua pölyksi hänen käteensä, aivan kuin paperinen jauhopussi, iskuvoima oli kuitenkin niin valtava että koko käsi heilahti sivulle. Elem huusi suoraa huutoa tuskasta, ilmeisesti ranteen luut pirstoutuivat heti ja olkapää tuntui olevan paikoillaan vain vahvan avaruuspuvun ansiosta, ilman sitä käsi olisi varmasti irronnut olkavartta myöten kokonaan. Kuin punaisen usvapilven takaa, Elemin tietoisuus palasi. Kipu tuntui turtuneelta, aivan kuin aivot eivät olisi pystyneet käsittelemään yhtä aikaan noin suurta kipuhermoliikennettä.

    ”Mitä ihmettä nyt tapahtuu? Tuo ei ollut harhaisen mielen kepposia, se oli aivan todellista.”

     Ja ennen kuin hän ehti ajatuksissaan pidemmälle, niin Maa oli suoraan törmäyskurssilla. Elemin aivot kävivät ylikierroksilla hänen yrittäessään kivun seassa ymmärtää mitä nyt oli tapahtumassa.

    ”Jos tuo äskeinen oli totta ja Kuu mahtui melkein käteeni, niin olen valtavan kokoinen ja pelkkä kypäräni olisi jo lähes maapallon kokoinen, lisäksi minun vauhtini on käsittämättömän nopea. Sellaisesta törmäyksestä ei selviä kukaan, ei maapallo enkä minä. Jos olisin jäänyt Dragonille, olisin jo kadonnut kokonaan sen mukana ja jäljellä olisi ehkä ollut vain kaasukupla, jos sitäkään. Olen muuttanut luonnonlakeja pystyttyäni pakenemaan... Luojani, minä itse olen Nibiru. Minä olen se, joka tuhoaa koko maapallon ja kaiken elämän siellä. Gospodi, Gospodi... Herra”, oli Elemin viimeinen ajatus, kun Maa lakkasi suurenemasta ja törmäys tapahtui.

    Valtava energiavoima tuhosi silmänräpäyksessä kaiken. Pelkästään noiden massojen törmäys olisi riittänyt, nyt sitä tehosti Elemin väärä koostumus. Absoluuttisen eksaktisti rakentunut maailma reagoi rajusti kun väärän kokoiset atomit ja fotonit absorboituivat siihen. Siitä aiheutunut epämääräisyys ei noudattanut normaalin törmäyksen kaavaa, tuli valtava ketjureaktio joka ikään kuin pöläytti kaiken erilleen. Maailmanloppu oli totta, oli aluksen 13. päivä ja perjantai vuonna...

    Törmäyksestä syntynyt pöly- ja rojupilvi levisi vuosien saatossa ja muodosti erittäin hennon renkaan auringon ympärille, radalle jota maapallo ja Kuu aikaisemmin kiersivät. Kutsumme tuota vyöhykettä Maanlauluksi, se nimittäin poikkeaa kaikista muista asteroidivyöhykkeistä joita tunnemme. Siinä kiertää vastapäivään aaltoliike, jolle ei ole selitystä. Tuon aallon korkeus ei ole aina sama, on aivan kuin se kulkisi sävelasteikolla, siksi kutsumme sitä Maanlauluksi.

    Valmistuuko tuo sävelmä koskaan, sitä en tiedä. Ehkä kyseessä on Elem, joka kiertää hiukkasvirtana ikuista rataansa etsien kotiaan. Joka tapauksessa, jonain päivänä tuosta vyöhykkeestä syntyy uusi planeetta ja siinä on ainesosia synnyttämään myös uutta elämää, jos olosuhteet ovat silloin otolliset.

     Tuon vyöhykkeen sisäpuolella, omaa pienempää rataansa, kiersi myös eräs datamuistio. Se oli sinkoutunut radalleen Elemin hihasta, kun hän otti Kuusta kopin. Se on nyt tässä edessäni.

    Samalla hetkellä kun maailmanloppu tapahtui, kaukana kadonneesta Maasta oleva Dragon ilmestyi kuin tyhjästä esiin ja Elem heräsi. Hän kytkeytyi irti hapensyötöstä ja avasi visiirinsä, katsoen vieressään olevaa Samuelia joka jo riisui kypäräänsä pois. Kohta he yhdessä leijuivat kohti ohjaamoa, Ghung ja Liu olivat pääpaneelilla ja Ri sekä Jiang leijuivat sen yläpuolella olevan näytön äärellä, selät heihin päin.

    ”Onko jotain vialla?” kysyi Elem päästyään komentajan viereen.

    ”Kaikki on vialla, en ymmärrä mitään. Lentodatan mukaan laukaisusta on kulunut 13 päivää ja kuitenkin aluksen moottori pysähtyi suunnitellusti 16. sekunnin jälkeen”, vastasi Chung.

    ”Mahdotonta, sen täytyy olla jokin virhe”, huudahti Elem.

    ”Ei ole”, kuului yläpuolelta Jiangin huudahdus, ”Myös Evon mukaan olemme olleet poissa pelistä kolmetoista päivää.”

    Chung katseli hermostuneena ympärilleen. ”Pitäisi olla jo valmista, antakaa sijainti.”

    Liu tuijotti typertyneenä edessään olevaa dataa sekä kahta monitoria.

    ”Mahdotonta.”

    ”Mikä on mahdotonta, etkö tiedä sijaintiamme?”

    ”Tiedän kyllä missä olemme, hyvin tarkkaan, mutta en etäisyyttä Maahan.”

    ”Miten voi olla mahdollista, ettet tiedä sitä?”

    ”Maa on hävinnyt.”

    ”MITÄ?”

    Elem liukui samalle työpöydälle ja he hakivat yhdessä virhettä järjestelmästä.   Tuloksena oli vain se, että he huomasivat myös Kuun hävinneen. Kun he aikoivat kertoa tästä uudesta havainnosta Chungille, tämä lähes huusi mikrofoniin: ”Täällä Dragon, kuuleeko komentokeskus? Toistan, täällä Dragon, kuuleeko komentokeskus? Saatte lisätietoja aivan kohta”, ja samalla hän liukui heidän viereensä.

     ”Antakaa kun katson. Tuolla on Saturnus, tuossa on Jupiter, tässä Mars ja tässä on...”, sormi jäi osoittamaan tyhjää kohtaa.

    Aluksen erittäin kehittyneet tähtisensorit, tutkajärjestelmät ja optiset teleskoopit pystyivät yhdessä todentamaan reaaliaikaisesti kaikki taivaankappaleet, joihin ne oli kiinnitetty. Näytöllä jokaisen kohteen merkkinä oli vilkkuva koodi mutta nyt paikka, jossa olisi pitänyt näkyä lähekkäin Maan ja Kuun tunnus, oli tyhjä.

    ”Tämä on mahdotonta, miltään kanavalta ei kuulu pihahdustakaan, lisäksi koko Maan satelliittivyöhyke on tyhjä ja maapallo on kadonnut ”, totesi Ri.

    Näytti aivan siltä kuin Chung olisi halunnut istuutua, mutta se ei painottomuudessa ollut mahdollista.

    ”Lisäksi yksi asia on aivan mahdoton lääketieteellisesti”, jatkoi Jiang.

    ”Evon mukaan olemme todellakin olleet unessa koko ajan, päivästä toiseen. Sykelukemat ovat olleet koko ajan normaalin rajoissa, mutta meidän olisi pitänyt kuolla janoon ja nääntyä ajat sitten, sen lisäksi näytämme yhtä raikkailta kuin ennen laukaisua.”

    ”Sehän tarkoittaa sitä, että olemme olleet ikään kuin jossakin muualla koko ajan,” totesi Chung.

      Ri, joka tarkkaili edelleen monitoria, jatkoi suoraan perään: ”Täältä puuttuu myös muuta, myös Nibiru on kadonnut.”

    Samuel, joka oli ollut koko ajan hiljaa, huudahti: ”Minä tiedän missä me olemme olleet...”

    ”Välitilassa”, jatkoi Ri keskeyttäen Samuelin.

     "Olimme välitilassa tai ei, mutta me kuolemme tänne jos maapalloa ei enää ole", totesi Chung.

    

Dragonin seuraavista kuukausista saisi myös kirjan, valitettavasti en tiedä tämän enempää.

Välitilan ja maapallon kokeman maailmalopun jälkeen meni neljä päivää kun miehistö vain pohti tapahtunutta ja valitsevaa tilannetta. Sen jälkeen Chung teki päätöksen jonka kaikki hyväksyivät, Dragonin alkuperäinen lentosuunnitelma otettiin käyttöön ja suunnaksi otettiin Mars. 

Lento ja kiertoradalle asettuminen onnistui täydellisesti, ilman virheitä.  Miehistö vietti aikaa tutkimusohjelmaa noudattaen, väliajoilla he pelasivat eri pelejä ja tietenkin Chungin henkilökohtaisen laatikon sisältö aukaistiin ja luettiin, pullojen sisältöä ei siemaistu yhdessä illassa vaan nauttien erilaisten ajanvietteiden yhteydessä. Hiljalleen aluksen läpäisevä gammasäteily alkoi vaikuttaa miehistön terveyteen yhä enemmän, lisäksi tuli säteilyn aiheuttamia riitoja ja muistiongelmia.

Yhdessä olo oli hiipunut myös täysin, vain Jiang ja Elem viihtyivät keskenään, muut kyyhöttivät koloissaan. Neljännen avaruudessa vietetyn kuukauden lopussa happi ja ruoka alkoivat olla niin vähissä että aloitettiin lennon viimeistely.  

Chung, Jiang, Ri, Samuel ja Elem halusivat päättää matkansa Marsin pinnalla astellen, he laskeutuivat Lootuskukka moduulilla lähelle Albor Tholus vuorta joka arvonnassa oli päätynyt kohteeksi. Laskeutumispaikalla he pystyttivät suuren Kiinan kansantasavallan lipun, sen jälkeen kaikki viisi poistuvat moduulin ympäristöön, Chung ja Ri olivat yhdessä ja ilmeisesti Chungin avustuksella Ri oli riisunut kypäränsä arvattavin seurauksin. Kun aluksen antamaa säteilysuojaa ei enää ollut gammasäteily iski kuin tuuli, miehistön jäsenet menehtyivät kosmiseen säteilyyn jo ennen happipullojen ehtymistä.

Moduulista löytyneiden tietojen mukaan Liu päätti väistää kuolemaa ja sen pelkoa lähtemällä pitkälle lennolle, miehistö hyväksyi suunnitelman kun Liu oli kertonut Nekrofobiasta muille. Yhdessä miehistön kanssa hän suunnitteli että Dragonista tehdään tähtienvälinen muistomerkki kerran olemassa olleesta Maapallosta  ja sen ihmisistä. Hän aikoi tehdä laukaisuja jotka arvioidun uniajan kanssa kestäisi yhteensä 48 tuntia, joiden jälkeen hän pitäisi tauon ja tarkistaisi ympäristön ennen seuraava laukaisua.

Ensimmäisen lennon virhe ilmeisesti toistui koska Dragon hävisi jopa meiltä, karkeasti arvioiden Liu ensimmäinen matka kestää yli viisi vuotta ja hän herää ties missä 48 tuntia vanhempana.

Loppu