Entä jos otan aiheeksi Stonehengen? Olette miettineet mikä se voisi olla ja keksineet sille mitä erilaisimpia käyttötarkoituksia. Se on lähetin. On vain yksi suuri mutta, ette voi käyttää sitä sillä olette muuttaneet sen käyttöympäristöä. Mikäli pystyisitte sammuttamaan yhtä aikaa kaikki maapallon viestintäyhteydet ja nostaisitte muutaman kiven paikalleen, kuulisimme teidät sillä se on hätämajakka.
Yksi muinoin kadonneen tutkimusryhmämme jäsen ymmärsi rakentaa lähettimen, eikä pyramidia olinpaikkamerkiksi. Stonhenge on taajuuksien välinen muistomerkki, vaalikaa sitä...
”Tiyk, tiyk, tiyk, tiyk”, vihlova ääni repäisi kaikki hereille, kyse oli 1-luokan hälytyksestä. Se ei ollut vaaran merkki, se ilmoitti ainoastaan automaattisesti tulevasta tapahtumasta. Ainoa varsinainen vaarahälytys oli yhtäjaksoinen ääni, joka laukeaa, mikäli aluksen järjestelmä havaitsee jotain, mikä uhkaa alusta tai miehistöä. Chung ja Jiang syöksyivät eri puolille ohjauspöytää, sillä 1-luokan hälytyksen pystyi kytkemään pois vain painamalla kahta erillistä painiketta yhtä aikaa.
Ääni vaimeni ja ensi kertaa Elem kuuli aina rauhallisen Chungin noituvan: ”Mitä pirua nyt tapahtuu?” Vastaus tuli saman tien, kun humahdus kävi läpi aluksen. Lootus oli irrottautunut, tarkemmin sanottuna singottu irti aluksesta.
Mars-moduuli oli myös pelastuskapseli ja varustettu hätätilanteita varten eräänlaisella paineilmakatapultilla, joka sinkosi sen hieman sivuun aluksesta ja pois sen edestä.
”Liu, Liu, mitä teit?” huusi Chung. Näin tosiaan oli käynyt, Liu oli lähtenyt. Kesti pitkään ennen kuin kukaan sai sanottua mitään järkevää.
”Tämä on minun vikani”, sanoi Chung. ”Kaikki merkit olivat ilmassa siitä, että tällaista voisi tapahtua. Olen ollut sokea hölmö.”
Jiang laski kätensä hänen harteilleen. ”Älä syytä itseäsi, minä olen yhtä syyllinen. Elem on ainoa, joka selviää tästä puhtain paperein. Hänhän jopa pyysi meitä tarkkailemaan Liuta.”
”Olette väärässä, myös minun olisi pitänyt reagoida, kun Liu alkoi viihtyä moduulissa. Avaa kuvayhteys, mutta älä vielä ääntä.”
Jiangilta meni hetki avata yhteys ja samalla Elem etsi moduulin ulkokameran kuvaan, se löytyi noin 50 metrin päässä yläoikealta.
Sisäkuva aukesi ja vain hieman vääristynyt kalansilmäkuva näytti joka sopen moduulissa, jossa oli sikin sokin joka puolella ravinto- ja juomapakkauksia. Liu oli varmaankin kuljettanut niitä sinne koko päivän, huomattuaan ettei Elem enää pyrkinyt sinne ja lopputavarat hän oli vienyt yöllä. Chung kohautti kulmiaan huomatessaan että siellä oli myös avaruuspuku.
”Olisinpa ollut hereillä”, hän sanoi ja osoitti pukua näytöllä..
”Ei se olisi auttanut, hän olisi lähtenyt ilman pukuakin”, totesi Elem. Kuva oli suoraan kohti Liuta, joka teki sillä hetkellä säätöjä ohjauspaneelilla.
”Siihen jäi”, sanoi puolestaan Jiang ja muut katsoivat häntä kummissaan.
”Tuon aluksen moottorit ovat tavalliset ja suunniteltu hieman toisenlaiseen ympäristöön, nimittäin tyhjiöön ja oikeaan avaruuteen.”
”Totta”, sanoi Elem. ”Emme myöskään tiedä miten ne toimivat joutuessaan tekemisiin meitä ympäröivän kaasun kanssa. Eikö Liu itse sanonut sen syrjäyttävän kaiken hapen ja sitä noiden suuttimien polttoaineen sekaan syötetään.”
”Avataan ääniyhteys”, sanoi Chung.
Liu hätkähti todella paljon, Chungin äänen kuuluessa kuin vierestä.
”Mitä sinä teet Liu?”
Ilmeisesti hän oli täysin unohtanut yhteydet.
”Häipykää elämästäni, mädäntykää sinne Nibiruun, minä häivyn enkä kuole kanssanne”, hän melkein huusi kunnes rauhoittui.
Chung sanoi rauhallisella äänellä: ”Kuuntele, et pääse mihinkään sillä tämä ei ole mikään normaali avaruus, yritä palata alukselle. Yhdessä kyllä selviämme pois täältä.”
Liun vastaus oli se, että hän sulki kovaääniset ja mikrofonin. Ilmeisesti hän oli niin sekaisin, ettei tajunnut muiden katselevan häntä ja sitä, että kuvayhteys oli auki.
”Olipa herätys”, totesi Jiang ja lähti hakemaan aamupalaa muiden seuratessa häntä. He tiesivät että kestää hetken ennen kuin moduuli olisi valmiina lähtöön. Niinpä he istuivat aamiaisella, katsellen ohjelmaa jota ei oltu tilattu eikä toivottu. Toisella näytöllä näkyi ulkokuva ja toisella sisäkuva.
Sitten se alkoi ja he näkivät miten Liu käänsi ohjainsuuttimia asettautuen parempaan asentoon, kiristäen samalla turvavöitään. Aavistuksenomainen usva ilmestyi suuttimien päähän, ei muuta. Liun kädet tekivät uusia säätöjä ohjainpaneelilla ja tällä kertaa hän yritti käynnistää laskeutumismoottoria, mutta vain hopeinen sumupilvi ilmestyi moottorin suuttimista, haihtuen hitaasti pois.
”Nyt voisin lyödä vetoa”, totesi Elem, ”jos olisi eri tilanne.”
”Mistä”, kysyi Jiang.
”No hyvä on, veikkaan että hän hylkää kohta laskeutumisosan.”
Jiang, joka oli nyt kameran ohjaimissa, zoomasi ulkokameraa lisää kohti moduulia ja hetken kuluttua moduulin kylkeen avautui rako, joka leveni noin viisi senttimetriä leveäksi kiertäen koko aluksen.
”Oikeassa olit, hän teki sen, irti on.”
Kohta käynnistyisi moduulin vahvin moottori, joka pystyisi nostamaan aluksen irti Marsin painovoimasta silloin kun sen paluu emoalukselle alkaisi. Ei näkynyt kuin valtava usvapilvi, joka peitti koko moduulin. Sitä kesti hetken, kunnes alus palasi kuvaan.
Sisäkuvasta näki, miten Liu hakkasi nyrkein ohjainpaneelia.
”Se oli siinä”, sanoi Chung.
”Yritämmekö pelastaa hänet?” kysyi Jiang.
”Mahdotonta, meillä on vain yksi avaruuskävelyn mahdollistava puku aluksen ulkopuolisiin huoltoihin, mutta se on hänellä.”
Muut katsoivat näyttöä ja näin oli. He olivat vain vilkaisseet että siellä oli puku, kiinnittämättä huomiota sen tyyppiin, päinvastoin kuin Chung joka oli huomioinut myös sen.
”No sittenhän”, aloitti Jiang ja vaikeni tajutessaan, etteivät puvunkaan ohjainsuuttimet tietenkään toimisi.
”Nyt vain odotamme milloin hän ottaa yhteyttä, en halua tehdä sitä ensin. Pettymyksestä rauhoittuminen kestää varmasti pitkään ja luulen lisäksi häpeän olevan melkoinen, kun hän tajuaa mitä on tehnyt. Voisitko kertoa hieman Liusta, mikä hänen historiansa on?” kysyi Elem Chungilta.
”En tiedä paljoakaan hänen lapsuudestaan, vain oikeastaan sen mitä armeijan papereista selviää. Maalaispoika, joka muiden kaltaistensa kanssa värväytyi armeijaan päästäkseen pois kotikylästään. Armeija tavallaan keksi hänen ainutlaatuisen kykynsä ratkoa erilaisia ongelmia ja otti hänet erikoisohjelmaansa koulutettavaksi. Liu ei käynyt viiteen vuoteen kotikylässään, lähetti vain liikenevät rahansa kotiin. Vasta silloin, kun avaruushallinto poimi hänet armeijalta itselleen, hän kävi kerran kotonaan ja herätti kylällä suurta huomiota taikonautin koulutusnauhoissaan. Isä oli sen jälkeen kylän ylpein mies. Tuon käynnin jälkeen en tiedä hänen kertaakaan käyneen kotonaan. Hän jätti isänsä hautajaisetkin väliin ja keskittyi vain työhön. Ei tyttöystäviä, eikä oikeastaan edes ystäviä.”
Elem nyökkäsi ja lähti verstaalle selvittämään ajatuksiaan. Chung ja Jiang ryhtyivät tekemän laskelmia siitä, miten pitkään moduulin happivarat riittäisivät kun siinä on vain yksi henkilö suunnitellun kolmen sijasta. Moduulin oli suunniteltu viipyvän Marsin pinnalla kaksi vuorokautta, mikäli avaruussäteily pysyisi sallitun rajoissa.
Verstaalla Elem avasi näytölle sisäkuvan moduulista. Siinä Liu parhaillaan irrottautui ohjaajanpenkistä, toiset kaksi penkkiä olivat hieman lomittain sen takana ja hätätilapenkit seinustoilla olivat vain kuin levyjä, joissa oli turvavyöt.
Kiertoradalla, kun he kaikki kuusi ahtautuivat harjoitusmielessä moduuliin, se osoittautui ahtaaksi kuin sillipurkki puhumattakaan siitä, että sinne olisi pitänyt mahtua vielä kaksi henkilöä lisää. Elem huomasi myös sen ettei alus ollut penkkeihin ja painovoimaan nähden aivan suorassa, sillä Liu seisoi hieman vinossa niihin nähden.
”Pahus, tuo olisi pitänyt huomata heti”, mutta hänen katseensa oli keskittynyt alkutilanteessa vain Liuhun. Toisaalta, kamerakuva näytti tietenkin näennäisesti kaiken suorana, sillä se oli asennettu penkkien suuntaiseksi.
”Tuossa on käynyt tuuri, entä jos moduuli olisi jäänyt ylösalaisin ja penkit sekä ohjainpaneeli olisivat olleet ikään kuin katossa, miten Liu silloin olisi toiminut?”
Ohjaamossa oli saatu laskelmat valmiiksi. Yli viikoksi happea repun kanssa, jos Liu ei ala hyppiä, oli tulos. Hetken päästä myös he aloittivat keskustelun Liun persoonasta ja tekemistään pienistä huomioista siitä miten hän oli muuttunut.
”Se alkoi kyllä heti juututtuamme tänne. Ne muutamat sivuhuudot, jotka tuon ei-sosiaalisen erakon suusta silloin tulivat, niiden olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja. Chung kertoi myös satulahuoneen aiheuttamasta purkauksesta, olisi pitänyt silloin istua hänen kanssaan alas ja keskustella vakavasti. Lisäksi, olisi pitänyt uskoa koulutuskeskuksen psykologeja, jotka eivät suositelleet häntä tälle eivätkä Mars-lennolle. Hänen ylivertainen kyvykkyytensä ratkoa ongelmia vei heidän mielipiteeltään maton alta ja lisäksi myös minä itse halusin hänet mukaan.”
Heidän pohdintansa keskeytyi Elemin huutaessa verstaan luukulta: ” Tulkaa tänne.”
Näytöillä oli kaksi pysäytyskuvaa. ”Hän on alkanut vanheta”, sanoi Elem, vaikka kaikki tajusivat heti mitä rinnakkaiset kuvat tarkoittivat.
Chung katsoi kuvaa. ”Luulen hänen huomaavan sen pian myös itse ja ottavan yhteyttä. Anteeksi, että emme oikein uskoneet sinun teoriaasi siitä kun sanoit, että heräämisajat ja ikäjärjestys voisivat olla samalla meidän kuolinaikataulumme.”
Sitten hän sulki silmänsä hetkeksi ja suu raottui kuin huokaukseen, mutta mitään ei kuulunut. Hän kääntyi ja palasi ohjaamoon Elemin ja Jiangin jäädessä verstaalle.
”Hurja tilanne”, sanoi Jiang, ”Nähdä alaisensa tekevän kuolemaa ja sen lisäksi samalla ymmärtää itse olevansa seuraava.”
Heidän palattuaan Chung istui kirjoittaen pieneen vihkoonsa. Niitä oli pakko olla useita, sillä niin usein hän kirjoitti ollessaan omissa oloissaan.
Tämäkö oli koko minun elämäni, hän aloitti kirjoittamisen. Tyhjyydestä tyhjyyteen olen sen elänyt...
Jiang sulki Lootuksesta tyhjentyneen Nupun sekä sisemmän välioven. Sen jälkeen hän meni kirjastolokerikolle ja valitsi datamuistion, jonka päällä luki Lääketiede tänään ja meni sen kanssa päätteelle.
Alus muuttui taas tuntikausiksi ajatushautomoksi, keskeytyen muutamaan yhteiseen tee- ja ateriahetkeen. Elem oli ainoa joka ei kirjoittanut tai lukenut, hän katseli ajatukset muualla reaaliaikaista kuvaa moduulista jossa Liu istui, seisoi, makasi, söi ja joi, aloittaakseen taas alusta koko kierroksen.
”Sitkeä kaveri”, tuumi Elem, ”mutta ei taida edes muistaa, ettei moduulissa ole vessaa ahtaessaan koko ajan jotain sisäänsä.”
Myöskään mikään ele ei kertonut siitä että Liu olisi tiennyt alkaneensa vanheta, eihän Samuel tiennyt sitä ennen kuin se hänelle sanottiin. Ei omista käsistään huomaa, että hiukset alkavat harmaantua.
Sitten hiljaisuus särkyi, kovaäänisen herättyä eloon.
”Auttakaa!” Monitorissa Liu istui tutkien kämmentään ja hän oli jotenkin saanut nyhdettyä päästään hieman hiuksia, jotka olivat nyt hänen kämmenellään. Liulla oli ollut erittäin lyhyet, mustat ja piikkisuorat hiukset, jotka nyt olivat lähes harmaat.
Chung keskeytti kirjoittamisen, nousi ylös ja siirtyi hieman keskemmälle ohjaamoa, asettaen kädet tiiviisti sivuilleen. Jiang pyysi Elemiä lähtemään kanssaan verstaalle.
”Nouse seisomaan ja avaa monitorisi, minä näen kyllä sinut”, lausui Chung tiukalla äänellä.
Liu sai monitorinsa auki ja avasi jo suunsa, kun Chung komensi: ”Ole hiljaa ja seiso!” Tuota seisomista, kun kaksi miestä tuijotti toisiaan monitorien kautta, kesti yli viisi minuuttia, sitten Chung kumarsi ja Liu kumarsi hänelle takaisin.
”Olet suurin häpeätahra, jonka Kiinan kansantasavalta on koskaan synnyttänyt. Olet tehnyt maastamme sylkykupin koska olemme sinut tänne synnyttäneet. Olet pyyhkinyt historiamme ja kulttuurimme likaviemäriin voidaksesi vain itse juoda puhtaasta maljasta ja nyt sinä pyydät apua, häpeä.”
Liu aloitti pitkän nöyristelyn, häpeän ja anteeksipyyntöjen sarjan, joka aikanaan loppui.
Sen jälkeen Chung kysyi aivan normaalilla äänenpainolla: ”Kerro tilanteesi.”
”Olen alkanut vanheta, minulla on varmaan sama tauti kuin Samuelilla. Tiedän, että tulen kuolemaan, mutta en halua kuolla yksin tähän arkkuun vaikka olen sen ansainnut. Voitteko auttaa minut takaisin Dragonille?”
”Olisit pitänyt yhteyden auki, olemme tienneet jo pitkään että vanhenet ja aikaa on mennyt hukkaan. Sinun ainoa toivosi päästä takaisin on ottamasi rakettireppupuku, jos sen suutinmoottorit toimivat. Sinun pitää päästä niin lähelle rahtitilan telakointiporttia kuin vain mahdollista. Avaamme myös robottikouran, josta voi olla apua jos matkasi jää vajaaksi ja olet sen ulottuvilla.”
”Selvä”, vastasi Liu, ”minä yritän.”
”Sinun pitää alkaa pukeutua heti, sillä voimasi ehtyvät koko ajan. Saatko puettua sen yksin päällesi?”
”Harjoituksissa onnistuin kyllä, pitäisi mennä ulkomuistista.”
”Hyvä, olemme valmiit kun sinä olet valmis.”
Kolmikko kerääntyi yhteen. ”Ainakin hänellä on yritystä, en vain pidä siitä että hän valehtelemalla pitää toivoa yllä”, totesi Chung.
”Mitä tarkoitat?” kummasteli Jiang.
”Sellaisia harjoituksia ei pidetä, joissa harjoitellaan tuon puvun pukemista yksin päälle. Puvun pukemiseen tarvitaan vähintään yksi avustaja, mieluimmin kaksi ja vaikka se on uusinta teknologiaamme, sitä ei saa yksin päälle.”
”Itse asiassa Liu ei valehdellut, nimittäin muistan niin käyneen, tosin se ei ollut kyllä harjoituksen aihe”, naurahti Jiang.
”Olin rinnakkaisella kurssilla, mutta näin tapauksen. Liu oli jo tuolloin saanut mainetta siitä, ettei ole väärässä ja nimenomaan tuon puvun käsittelykurssilla hän sanoi kouluttajalle saavansa puvun yksin päälle, johon kouluttaja sanoi, valehtelet. Liu oli noussut pystyyn sanoen, väitätkö minua valehtelijaksi. Pattitilanne siitä tuli, kouluttaja ei voinut perääntyä ja ehkä ei halunnutkaan, koska arveli herra täydellisyyden saavan nyt särön kilpeensä.
Pian koulutuspäivä oli kuin sirkusta, kolme kurssia kokoontui yhteen, sillä kaikki muut kouluttajat halusivat myös nähdä tuon esityksen. Pukeutumisen takarajaksi sovittiin samat kaksi tuntia, eli sama mitä sen pukeminen kesti avustajan kanssa.
Niin vain Liu käveli ympäriinsä puku päällään viisi minuuttia ennen määräaikaa, muiden oppilaiden hurratessa. Tuskin nuo kouluttajat kuitenkaan ilmoittivat ylemmilleen, että koko iltapäivä meni kuin sirkuksessa tarkoitetun opetuksen sijasta.”
Chung pyöritti päätään. ”Minä en ole kuulut tuosta edes huhua.”
Jiang valmisteli robottikouran valmiiksi ja palasi ohjaamoon, josta käsin sitä pystyi ohjaamaan. Hän ojensi sen suoraan sivulle ja sieltä kohti aluksen keulaa. Liikkeet olivat hyvin rajalliset, sillä tuon kouran tarkoitus oli vain auttaa Shenzhou-raketin kytkemisessä telakointiporttiin, siinä tapauksessa että automatiikka pettäisi. Jiang harjoitteli kaartoja ja koukistuksia, lähelle ja kauas telakointiportista saadakseen mahdollisimman hyvän tuntuman. Hetken päästä hän liittyi muiden seuraan.
”Alkoi hyvin, mutta nyt tahti on selvästi hidastunut, en ole varma onko syy tekninen vai uupumus”, totesi Elem hänelle.
”Menee vielä vähintään tunti.”
Hetken kuluttua he istuivat jälleen vakiopaikoillaan, joihin olivat jo muodostuneet istumajäljet, avaruusaluksen seinäpehmusteita ei ollut suunniteltu istumiseen.
”Tutkin tänään lääketieteen opuksia”, aloitti Jiang. ”En keksi mitään, joka voisi aiheuttaa tällaisen vanhenemisen, täällä mikään ei toimi normaalisti. Ainoa selitys, joka sopii tähän kaikkeen, on Elemin tekemä päätelmä.”
Chung oli hetken vaiti ja sanoi: ”Mieleeni pulpahti ajatus siitä, että olemme kuin merirosvolaivalla ja meidät on komennettu lankulle, minä olen Liusta seuraava ja te tulette perässä. Me emme voi perääntyä lankulta, Liu putosi juuri ja on matkalla mereen. Ainoa mitä voimme tehdä, on poistaa tuo meri ympäriltämme, vain niin voimme välttyä hukkumiselta.”
Saman tien alkoi kuulua kuin nyyhkytystä ja monitorista näki miten Liu vavahteli.
”Olen ihmetellyt tuon miehen psyykettä ja odottanut milloin hän romahtaa”, totesi Chung.
”Olet hieman väärässä, sillä hän romahti jo silloin kun jätti aluksen ja huusi patoutuneet tunteensa ulos, nyt sille vain tuli piste”, Sanoi Jiang, samalla kun Liun vavahtelu loppui ja pukeutuminen jatkui.
”Chung, kuinka pystyit olemaan niin rauhallinen tänään kun Liu otti yhteyttä?” Jiang kysyi.
”Se oli helppoa, kun kuolevat puhuvat keskenään, silloin ei enää jaeta kuolemantuomioita. Muuten, tuo kertomuksesi pukusirkuksesta sai minut ymmärtämään yhden asian ja vedän hieman takaisin aikaisempia päätelmiäni. Se, että Liu on ei-sosiaalinen erakko, ei aiheuta mitään ongelmia. Me tunnemme hänet sellaisena, emme kaipaa häneltä hyviä vitsejä, hän on meille vain pätevä ja luotettava työtoveri. Tämä paikka aiheutti kaiken. Meidän erehtymätön ja loogisesti ajatteleva ystävämme joutui ensimmäisen kerran tilanteeseen, jota hän ei osannut ratkaista ja se oli hänelle aivan uutta sekä mursi hänen maailmansa. Luulen, että hän syyttää kaikesta itseään.”
Istuskelua jatkui vielä tovin, jonka jälkeen jokainen teki aluksen perushuoltoa ja siivoustehtäviä.
”Olen valmis”, kuului käheällä äänellä kovaäänisestä.
”Sinä todellakin teit sen”, huudahti Chung. ”Mikä on vointisi?”
Oli hetken hiljaista ennen kuin Liu vastasi: ”Hieman heikko” ja jatkoi: ”Kytkeydyin juuri irti moduulin hapensyötöstä. Olen nyt puvun hapella ja ryhdyn tasaamaan moduulin painetta.”
”Muista, että jos olet kouran vaikutusalueella, se ei voi sinua varsinaisesti siepata, sinun pitää itse takertua siihen jotta voin vetää sinut ilmalukolle”, Jiang vielä ohjeisti.
Kaikki aluksella tarkkailivat nyt tiiviisti moduulia, jonka luukku oli heistä katsoen lähes piilossa ja vain hieman sen reunaa pilkisti esiin. Se oli kuitenkin parempi tilanne kuin se, että luukku olisi ollut kokonaan piilossa heidän katseiltaan.
He näkivät miten luukku aukesi hitaasti, ensin tuli käsi ja sitten kypärä, joka kääntyi heitä kohti. Jännitys oli huipussaan. Liun kypärä ja kädet heiluivat joka suuntaan, kunnes kaikki liike pysähtyi.
”En mahdu ulos”, särisi Liun käheä ääni. Kolmikko katsoi toisiaan.
”Odota hetki”, sanoi Chung ja sulki ääniyhteyden. ”Olen ollut hölmö”, hän huudahti. ”Olen turhaan laitattanut tuon puvun Liulle.”
”Mitä nyt?”
”Tuota asua ei ole suunniteltu käytettäväksi moduulissa, sinne mennään painepuvuissa jotka ovat kooltaan huomattavasti pienempiä kuin rakettirepulla varustettu avaruuskävelypuku. Rahtiruuman telakoitumisportti, josta käsin tuota pukua käytetään, on suurempi kuin moduuliluukku. Hän on saanut puvun tyhjänä helposti moduuliin, mutta nyt kun hän on itse sen sisällä, tilanne on toinen.”
Chung napsautti yhteyden auki ja sanoi: ”Palaa sisälle ja paineista moduuli, sinulla on väärä puku etkä mahdu millään ulos.”
Oli hetken hiljaista. ”... totta, mitähän minä oikein ajattelin? Tai oikeastaan se, että olen täällä juuri nyt, todistaa sen, etten ole ajatellut yhtään mitään”, vanhan miehen ääni vastasi.
Hiljaisuus laskeutui ohjaamoon, kaikki toivo oli kuollut. Liu palasi sisäpuolelle, mutta ei sulkenut luukkua.
”Mitä hän tekee? Hän yrittää vielä jotakin”, huudahti Elem.
Yhdessä he katsoivat, kun Liu työnsi rakettirepun kyljistä työntyviä suuttimia rakenteiden väliin ja alkoi väännellä niitä, leväten välillä ja jatkaen kohta taas uudestaan. Pikkuhiljaa alumiiniset varret antoivat myöten. Rakenteet, jotka oli tarkoitettu painottomaan ympäristöön, eivät kestäneet mekaanista rasitusta ja puolen tunnin kuluttua hän oli saanut molemmat taitettua.
Oli aivan liikkumatonta, he kuulivat vain raskaat hengitysäänet, jotka alkoivat tasaantua kunnes Liu lähti taas liikkeelle. Erittäin hitaasti, kuin kiemurrellen, hän mahtui vaivoin luukusta ulos ja ryömi metrin matkan moduulin päälle.
”Hyvä Liu, kuuntele nyt tarkasti”, ohjeisti Chung. ”Kerää hetki voimia ja yritä sitten ponnistaa niin voimakkaasti kuin kykenet, kohti meitä.”
”Myöhäistä”, kuului hiljainen ääni. ”En edes ensi yrityksellä uskonut pääseväni sinne. Halusin vain pois tuosta arkusta ja nyt istun sen päällä. Näin on parempi, näen Dragonin ja Kiinan liput. Minulla on ollut koko ikäni valtava kuoleman ja ruumiiden pelko. Olen yrittänyt epätoivoisesti järkeistää sitä itselleni, mutta olen aina päätynyt umpikujaan päätelmissäni. Tuo pelko on seurannut minua joka ikinen minuutti läpi koko elämäni ja olen torjunut jopa ystävät, sillä en ole halunnut tutustua uusiin ihmisiin vain sen takia, että pelkään menettäväni heidät. Olen toivonut aina pääseväni peloistani eroon, siinä onnistumatta. Yritin hakea apua myös avaruushallinnon psykologeilta ja varmasti käynneistäni on merkintä kansiossani. En kuitenkaan saanut apua tai vastausta kysymyksiini, vain virallisen nimen oireilleni. Minulla on Nekrofobia, eli irrationaalinen pelko kaikkea sitä kohtaan mikä liittyy kuolemaan. Kun Dragonilla alkoi tapahtua kuolemia, olin aivan kauhuissani, olin loukussa keskellä suurinta pelkoani ja tuo klooniteoria on murskaava. Ei siksi, etten uskoisi siihen, mutta ajatus siitä että olisin samaan aikaan tuolla ulkona matkalla tänne, oli ylitsepääsemättömän kauhistuttava ja kaksinkertaisti pelkoni. En pelännyt menettäväni ystäviä, jotka olen systemaattisesti torjunut, pelkäsin menettäväni itseni. Kun olin ensimmäistä kertaa avaruudessa, se oli minulle kuin taivas. Se todennäköisyys, että taikonautti kuolee lennolla, oli olematon. Ensimmäistä kertaa elämässäni en pelännyt silloin ja siksi tein kaikkeni päästäkseni uudelleen avaruuteen. Monen kuukauden lento olisi ollut minulle toiveiden täyttymys, Marsissa käynti olisi ollut vain pikkuseikka sen rinnalla. Antakaa anteeksi, että vein pelastuskapselinne, toivon että elätte pitkään, voikaa hyvin.”
Chungin sanat kuolevalle miehelle olivat anteeksianto ja viimeinen tervehdys. "Jos jokainen meistä eläisi tässä maailmassa aina, ei katoaisi, lähtisi tai tulisi, niin maailmankaikkeus ei olisi mitään, sillä se ei elä ilman muutosta ja kasvua. Jää hyvästi ystäväni."
Monitorin kautta he näkivät kun Liu huokaisten nosti vaivoin oikean kätensä viimeiseen tervehdykseen, parantaen samalla istuma-asentoaan. Vielä hetken kuului hiljentyvää hengitystä, kunnes se loppui. Liu oli poissa. Kahdeksannen päivän lopussa kenenkään katseet eivät enää kohdanneet, kaikki vetäytyivät hiljaisina omiin uniasemiinsa.
Yksi muinoin kadonneen tutkimusryhmämme jäsen ymmärsi rakentaa lähettimen, eikä pyramidia olinpaikkamerkiksi. Stonhenge on taajuuksien välinen muistomerkki, vaalikaa sitä...
”Tiyk, tiyk, tiyk, tiyk”, vihlova ääni repäisi kaikki hereille, kyse oli 1-luokan hälytyksestä. Se ei ollut vaaran merkki, se ilmoitti ainoastaan automaattisesti tulevasta tapahtumasta. Ainoa varsinainen vaarahälytys oli yhtäjaksoinen ääni, joka laukeaa, mikäli aluksen järjestelmä havaitsee jotain, mikä uhkaa alusta tai miehistöä. Chung ja Jiang syöksyivät eri puolille ohjauspöytää, sillä 1-luokan hälytyksen pystyi kytkemään pois vain painamalla kahta erillistä painiketta yhtä aikaa.
Ääni vaimeni ja ensi kertaa Elem kuuli aina rauhallisen Chungin noituvan: ”Mitä pirua nyt tapahtuu?” Vastaus tuli saman tien, kun humahdus kävi läpi aluksen. Lootus oli irrottautunut, tarkemmin sanottuna singottu irti aluksesta.
Mars-moduuli oli myös pelastuskapseli ja varustettu hätätilanteita varten eräänlaisella paineilmakatapultilla, joka sinkosi sen hieman sivuun aluksesta ja pois sen edestä.
”Liu, Liu, mitä teit?” huusi Chung. Näin tosiaan oli käynyt, Liu oli lähtenyt. Kesti pitkään ennen kuin kukaan sai sanottua mitään järkevää.
”Tämä on minun vikani”, sanoi Chung. ”Kaikki merkit olivat ilmassa siitä, että tällaista voisi tapahtua. Olen ollut sokea hölmö.”
Jiang laski kätensä hänen harteilleen. ”Älä syytä itseäsi, minä olen yhtä syyllinen. Elem on ainoa, joka selviää tästä puhtain paperein. Hänhän jopa pyysi meitä tarkkailemaan Liuta.”
”Olette väärässä, myös minun olisi pitänyt reagoida, kun Liu alkoi viihtyä moduulissa. Avaa kuvayhteys, mutta älä vielä ääntä.”
Jiangilta meni hetki avata yhteys ja samalla Elem etsi moduulin ulkokameran kuvaan, se löytyi noin 50 metrin päässä yläoikealta.
Sisäkuva aukesi ja vain hieman vääristynyt kalansilmäkuva näytti joka sopen moduulissa, jossa oli sikin sokin joka puolella ravinto- ja juomapakkauksia. Liu oli varmaankin kuljettanut niitä sinne koko päivän, huomattuaan ettei Elem enää pyrkinyt sinne ja lopputavarat hän oli vienyt yöllä. Chung kohautti kulmiaan huomatessaan että siellä oli myös avaruuspuku.
”Olisinpa ollut hereillä”, hän sanoi ja osoitti pukua näytöllä..
”Ei se olisi auttanut, hän olisi lähtenyt ilman pukuakin”, totesi Elem. Kuva oli suoraan kohti Liuta, joka teki sillä hetkellä säätöjä ohjauspaneelilla.
”Siihen jäi”, sanoi puolestaan Jiang ja muut katsoivat häntä kummissaan.
”Tuon aluksen moottorit ovat tavalliset ja suunniteltu hieman toisenlaiseen ympäristöön, nimittäin tyhjiöön ja oikeaan avaruuteen.”
”Totta”, sanoi Elem. ”Emme myöskään tiedä miten ne toimivat joutuessaan tekemisiin meitä ympäröivän kaasun kanssa. Eikö Liu itse sanonut sen syrjäyttävän kaiken hapen ja sitä noiden suuttimien polttoaineen sekaan syötetään.”
”Avataan ääniyhteys”, sanoi Chung.
Liu hätkähti todella paljon, Chungin äänen kuuluessa kuin vierestä.
”Mitä sinä teet Liu?”
Ilmeisesti hän oli täysin unohtanut yhteydet.
”Häipykää elämästäni, mädäntykää sinne Nibiruun, minä häivyn enkä kuole kanssanne”, hän melkein huusi kunnes rauhoittui.
Chung sanoi rauhallisella äänellä: ”Kuuntele, et pääse mihinkään sillä tämä ei ole mikään normaali avaruus, yritä palata alukselle. Yhdessä kyllä selviämme pois täältä.”
Liun vastaus oli se, että hän sulki kovaääniset ja mikrofonin. Ilmeisesti hän oli niin sekaisin, ettei tajunnut muiden katselevan häntä ja sitä, että kuvayhteys oli auki.
”Olipa herätys”, totesi Jiang ja lähti hakemaan aamupalaa muiden seuratessa häntä. He tiesivät että kestää hetken ennen kuin moduuli olisi valmiina lähtöön. Niinpä he istuivat aamiaisella, katsellen ohjelmaa jota ei oltu tilattu eikä toivottu. Toisella näytöllä näkyi ulkokuva ja toisella sisäkuva.
Sitten se alkoi ja he näkivät miten Liu käänsi ohjainsuuttimia asettautuen parempaan asentoon, kiristäen samalla turvavöitään. Aavistuksenomainen usva ilmestyi suuttimien päähän, ei muuta. Liun kädet tekivät uusia säätöjä ohjainpaneelilla ja tällä kertaa hän yritti käynnistää laskeutumismoottoria, mutta vain hopeinen sumupilvi ilmestyi moottorin suuttimista, haihtuen hitaasti pois.
”Nyt voisin lyödä vetoa”, totesi Elem, ”jos olisi eri tilanne.”
”Mistä”, kysyi Jiang.
”No hyvä on, veikkaan että hän hylkää kohta laskeutumisosan.”
Jiang, joka oli nyt kameran ohjaimissa, zoomasi ulkokameraa lisää kohti moduulia ja hetken kuluttua moduulin kylkeen avautui rako, joka leveni noin viisi senttimetriä leveäksi kiertäen koko aluksen.
”Oikeassa olit, hän teki sen, irti on.”
Kohta käynnistyisi moduulin vahvin moottori, joka pystyisi nostamaan aluksen irti Marsin painovoimasta silloin kun sen paluu emoalukselle alkaisi. Ei näkynyt kuin valtava usvapilvi, joka peitti koko moduulin. Sitä kesti hetken, kunnes alus palasi kuvaan.
Sisäkuvasta näki, miten Liu hakkasi nyrkein ohjainpaneelia.
”Se oli siinä”, sanoi Chung.
”Yritämmekö pelastaa hänet?” kysyi Jiang.
”Mahdotonta, meillä on vain yksi avaruuskävelyn mahdollistava puku aluksen ulkopuolisiin huoltoihin, mutta se on hänellä.”
Muut katsoivat näyttöä ja näin oli. He olivat vain vilkaisseet että siellä oli puku, kiinnittämättä huomiota sen tyyppiin, päinvastoin kuin Chung joka oli huomioinut myös sen.
”No sittenhän”, aloitti Jiang ja vaikeni tajutessaan, etteivät puvunkaan ohjainsuuttimet tietenkään toimisi.
”Nyt vain odotamme milloin hän ottaa yhteyttä, en halua tehdä sitä ensin. Pettymyksestä rauhoittuminen kestää varmasti pitkään ja luulen lisäksi häpeän olevan melkoinen, kun hän tajuaa mitä on tehnyt. Voisitko kertoa hieman Liusta, mikä hänen historiansa on?” kysyi Elem Chungilta.
”En tiedä paljoakaan hänen lapsuudestaan, vain oikeastaan sen mitä armeijan papereista selviää. Maalaispoika, joka muiden kaltaistensa kanssa värväytyi armeijaan päästäkseen pois kotikylästään. Armeija tavallaan keksi hänen ainutlaatuisen kykynsä ratkoa erilaisia ongelmia ja otti hänet erikoisohjelmaansa koulutettavaksi. Liu ei käynyt viiteen vuoteen kotikylässään, lähetti vain liikenevät rahansa kotiin. Vasta silloin, kun avaruushallinto poimi hänet armeijalta itselleen, hän kävi kerran kotonaan ja herätti kylällä suurta huomiota taikonautin koulutusnauhoissaan. Isä oli sen jälkeen kylän ylpein mies. Tuon käynnin jälkeen en tiedä hänen kertaakaan käyneen kotonaan. Hän jätti isänsä hautajaisetkin väliin ja keskittyi vain työhön. Ei tyttöystäviä, eikä oikeastaan edes ystäviä.”
Elem nyökkäsi ja lähti verstaalle selvittämään ajatuksiaan. Chung ja Jiang ryhtyivät tekemän laskelmia siitä, miten pitkään moduulin happivarat riittäisivät kun siinä on vain yksi henkilö suunnitellun kolmen sijasta. Moduulin oli suunniteltu viipyvän Marsin pinnalla kaksi vuorokautta, mikäli avaruussäteily pysyisi sallitun rajoissa.
Verstaalla Elem avasi näytölle sisäkuvan moduulista. Siinä Liu parhaillaan irrottautui ohjaajanpenkistä, toiset kaksi penkkiä olivat hieman lomittain sen takana ja hätätilapenkit seinustoilla olivat vain kuin levyjä, joissa oli turvavyöt.
Kiertoradalla, kun he kaikki kuusi ahtautuivat harjoitusmielessä moduuliin, se osoittautui ahtaaksi kuin sillipurkki puhumattakaan siitä, että sinne olisi pitänyt mahtua vielä kaksi henkilöä lisää. Elem huomasi myös sen ettei alus ollut penkkeihin ja painovoimaan nähden aivan suorassa, sillä Liu seisoi hieman vinossa niihin nähden.
”Pahus, tuo olisi pitänyt huomata heti”, mutta hänen katseensa oli keskittynyt alkutilanteessa vain Liuhun. Toisaalta, kamerakuva näytti tietenkin näennäisesti kaiken suorana, sillä se oli asennettu penkkien suuntaiseksi.
”Tuossa on käynyt tuuri, entä jos moduuli olisi jäänyt ylösalaisin ja penkit sekä ohjainpaneeli olisivat olleet ikään kuin katossa, miten Liu silloin olisi toiminut?”
Ohjaamossa oli saatu laskelmat valmiiksi. Yli viikoksi happea repun kanssa, jos Liu ei ala hyppiä, oli tulos. Hetken päästä myös he aloittivat keskustelun Liun persoonasta ja tekemistään pienistä huomioista siitä miten hän oli muuttunut.
”Se alkoi kyllä heti juututtuamme tänne. Ne muutamat sivuhuudot, jotka tuon ei-sosiaalisen erakon suusta silloin tulivat, niiden olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja. Chung kertoi myös satulahuoneen aiheuttamasta purkauksesta, olisi pitänyt silloin istua hänen kanssaan alas ja keskustella vakavasti. Lisäksi, olisi pitänyt uskoa koulutuskeskuksen psykologeja, jotka eivät suositelleet häntä tälle eivätkä Mars-lennolle. Hänen ylivertainen kyvykkyytensä ratkoa ongelmia vei heidän mielipiteeltään maton alta ja lisäksi myös minä itse halusin hänet mukaan.”
Heidän pohdintansa keskeytyi Elemin huutaessa verstaan luukulta: ” Tulkaa tänne.”
Näytöillä oli kaksi pysäytyskuvaa. ”Hän on alkanut vanheta”, sanoi Elem, vaikka kaikki tajusivat heti mitä rinnakkaiset kuvat tarkoittivat.
Chung katsoi kuvaa. ”Luulen hänen huomaavan sen pian myös itse ja ottavan yhteyttä. Anteeksi, että emme oikein uskoneet sinun teoriaasi siitä kun sanoit, että heräämisajat ja ikäjärjestys voisivat olla samalla meidän kuolinaikataulumme.”
Sitten hän sulki silmänsä hetkeksi ja suu raottui kuin huokaukseen, mutta mitään ei kuulunut. Hän kääntyi ja palasi ohjaamoon Elemin ja Jiangin jäädessä verstaalle.
”Hurja tilanne”, sanoi Jiang, ”Nähdä alaisensa tekevän kuolemaa ja sen lisäksi samalla ymmärtää itse olevansa seuraava.”
Heidän palattuaan Chung istui kirjoittaen pieneen vihkoonsa. Niitä oli pakko olla useita, sillä niin usein hän kirjoitti ollessaan omissa oloissaan.
Tämäkö oli koko minun elämäni, hän aloitti kirjoittamisen. Tyhjyydestä tyhjyyteen olen sen elänyt...
Jiang sulki Lootuksesta tyhjentyneen Nupun sekä sisemmän välioven. Sen jälkeen hän meni kirjastolokerikolle ja valitsi datamuistion, jonka päällä luki Lääketiede tänään ja meni sen kanssa päätteelle.
Alus muuttui taas tuntikausiksi ajatushautomoksi, keskeytyen muutamaan yhteiseen tee- ja ateriahetkeen. Elem oli ainoa joka ei kirjoittanut tai lukenut, hän katseli ajatukset muualla reaaliaikaista kuvaa moduulista jossa Liu istui, seisoi, makasi, söi ja joi, aloittaakseen taas alusta koko kierroksen.
”Sitkeä kaveri”, tuumi Elem, ”mutta ei taida edes muistaa, ettei moduulissa ole vessaa ahtaessaan koko ajan jotain sisäänsä.”
Myöskään mikään ele ei kertonut siitä että Liu olisi tiennyt alkaneensa vanheta, eihän Samuel tiennyt sitä ennen kuin se hänelle sanottiin. Ei omista käsistään huomaa, että hiukset alkavat harmaantua.
Sitten hiljaisuus särkyi, kovaäänisen herättyä eloon.
”Auttakaa!” Monitorissa Liu istui tutkien kämmentään ja hän oli jotenkin saanut nyhdettyä päästään hieman hiuksia, jotka olivat nyt hänen kämmenellään. Liulla oli ollut erittäin lyhyet, mustat ja piikkisuorat hiukset, jotka nyt olivat lähes harmaat.
Chung keskeytti kirjoittamisen, nousi ylös ja siirtyi hieman keskemmälle ohjaamoa, asettaen kädet tiiviisti sivuilleen. Jiang pyysi Elemiä lähtemään kanssaan verstaalle.
”Nouse seisomaan ja avaa monitorisi, minä näen kyllä sinut”, lausui Chung tiukalla äänellä.
Liu sai monitorinsa auki ja avasi jo suunsa, kun Chung komensi: ”Ole hiljaa ja seiso!” Tuota seisomista, kun kaksi miestä tuijotti toisiaan monitorien kautta, kesti yli viisi minuuttia, sitten Chung kumarsi ja Liu kumarsi hänelle takaisin.
”Olet suurin häpeätahra, jonka Kiinan kansantasavalta on koskaan synnyttänyt. Olet tehnyt maastamme sylkykupin koska olemme sinut tänne synnyttäneet. Olet pyyhkinyt historiamme ja kulttuurimme likaviemäriin voidaksesi vain itse juoda puhtaasta maljasta ja nyt sinä pyydät apua, häpeä.”
Liu aloitti pitkän nöyristelyn, häpeän ja anteeksipyyntöjen sarjan, joka aikanaan loppui.
Sen jälkeen Chung kysyi aivan normaalilla äänenpainolla: ”Kerro tilanteesi.”
”Olen alkanut vanheta, minulla on varmaan sama tauti kuin Samuelilla. Tiedän, että tulen kuolemaan, mutta en halua kuolla yksin tähän arkkuun vaikka olen sen ansainnut. Voitteko auttaa minut takaisin Dragonille?”
”Olisit pitänyt yhteyden auki, olemme tienneet jo pitkään että vanhenet ja aikaa on mennyt hukkaan. Sinun ainoa toivosi päästä takaisin on ottamasi rakettireppupuku, jos sen suutinmoottorit toimivat. Sinun pitää päästä niin lähelle rahtitilan telakointiporttia kuin vain mahdollista. Avaamme myös robottikouran, josta voi olla apua jos matkasi jää vajaaksi ja olet sen ulottuvilla.”
”Selvä”, vastasi Liu, ”minä yritän.”
”Sinun pitää alkaa pukeutua heti, sillä voimasi ehtyvät koko ajan. Saatko puettua sen yksin päällesi?”
”Harjoituksissa onnistuin kyllä, pitäisi mennä ulkomuistista.”
”Hyvä, olemme valmiit kun sinä olet valmis.”
Kolmikko kerääntyi yhteen. ”Ainakin hänellä on yritystä, en vain pidä siitä että hän valehtelemalla pitää toivoa yllä”, totesi Chung.
”Mitä tarkoitat?” kummasteli Jiang.
”Sellaisia harjoituksia ei pidetä, joissa harjoitellaan tuon puvun pukemista yksin päälle. Puvun pukemiseen tarvitaan vähintään yksi avustaja, mieluimmin kaksi ja vaikka se on uusinta teknologiaamme, sitä ei saa yksin päälle.”
”Itse asiassa Liu ei valehdellut, nimittäin muistan niin käyneen, tosin se ei ollut kyllä harjoituksen aihe”, naurahti Jiang.
”Olin rinnakkaisella kurssilla, mutta näin tapauksen. Liu oli jo tuolloin saanut mainetta siitä, ettei ole väärässä ja nimenomaan tuon puvun käsittelykurssilla hän sanoi kouluttajalle saavansa puvun yksin päälle, johon kouluttaja sanoi, valehtelet. Liu oli noussut pystyyn sanoen, väitätkö minua valehtelijaksi. Pattitilanne siitä tuli, kouluttaja ei voinut perääntyä ja ehkä ei halunnutkaan, koska arveli herra täydellisyyden saavan nyt särön kilpeensä.
Pian koulutuspäivä oli kuin sirkusta, kolme kurssia kokoontui yhteen, sillä kaikki muut kouluttajat halusivat myös nähdä tuon esityksen. Pukeutumisen takarajaksi sovittiin samat kaksi tuntia, eli sama mitä sen pukeminen kesti avustajan kanssa.
Niin vain Liu käveli ympäriinsä puku päällään viisi minuuttia ennen määräaikaa, muiden oppilaiden hurratessa. Tuskin nuo kouluttajat kuitenkaan ilmoittivat ylemmilleen, että koko iltapäivä meni kuin sirkuksessa tarkoitetun opetuksen sijasta.”
Chung pyöritti päätään. ”Minä en ole kuulut tuosta edes huhua.”
Jiang valmisteli robottikouran valmiiksi ja palasi ohjaamoon, josta käsin sitä pystyi ohjaamaan. Hän ojensi sen suoraan sivulle ja sieltä kohti aluksen keulaa. Liikkeet olivat hyvin rajalliset, sillä tuon kouran tarkoitus oli vain auttaa Shenzhou-raketin kytkemisessä telakointiporttiin, siinä tapauksessa että automatiikka pettäisi. Jiang harjoitteli kaartoja ja koukistuksia, lähelle ja kauas telakointiportista saadakseen mahdollisimman hyvän tuntuman. Hetken päästä hän liittyi muiden seuraan.
”Alkoi hyvin, mutta nyt tahti on selvästi hidastunut, en ole varma onko syy tekninen vai uupumus”, totesi Elem hänelle.
”Menee vielä vähintään tunti.”
Hetken kuluttua he istuivat jälleen vakiopaikoillaan, joihin olivat jo muodostuneet istumajäljet, avaruusaluksen seinäpehmusteita ei ollut suunniteltu istumiseen.
”Tutkin tänään lääketieteen opuksia”, aloitti Jiang. ”En keksi mitään, joka voisi aiheuttaa tällaisen vanhenemisen, täällä mikään ei toimi normaalisti. Ainoa selitys, joka sopii tähän kaikkeen, on Elemin tekemä päätelmä.”
Chung oli hetken vaiti ja sanoi: ”Mieleeni pulpahti ajatus siitä, että olemme kuin merirosvolaivalla ja meidät on komennettu lankulle, minä olen Liusta seuraava ja te tulette perässä. Me emme voi perääntyä lankulta, Liu putosi juuri ja on matkalla mereen. Ainoa mitä voimme tehdä, on poistaa tuo meri ympäriltämme, vain niin voimme välttyä hukkumiselta.”
Saman tien alkoi kuulua kuin nyyhkytystä ja monitorista näki miten Liu vavahteli.
”Olen ihmetellyt tuon miehen psyykettä ja odottanut milloin hän romahtaa”, totesi Chung.
”Olet hieman väärässä, sillä hän romahti jo silloin kun jätti aluksen ja huusi patoutuneet tunteensa ulos, nyt sille vain tuli piste”, Sanoi Jiang, samalla kun Liun vavahtelu loppui ja pukeutuminen jatkui.
”Chung, kuinka pystyit olemaan niin rauhallinen tänään kun Liu otti yhteyttä?” Jiang kysyi.
”Se oli helppoa, kun kuolevat puhuvat keskenään, silloin ei enää jaeta kuolemantuomioita. Muuten, tuo kertomuksesi pukusirkuksesta sai minut ymmärtämään yhden asian ja vedän hieman takaisin aikaisempia päätelmiäni. Se, että Liu on ei-sosiaalinen erakko, ei aiheuta mitään ongelmia. Me tunnemme hänet sellaisena, emme kaipaa häneltä hyviä vitsejä, hän on meille vain pätevä ja luotettava työtoveri. Tämä paikka aiheutti kaiken. Meidän erehtymätön ja loogisesti ajatteleva ystävämme joutui ensimmäisen kerran tilanteeseen, jota hän ei osannut ratkaista ja se oli hänelle aivan uutta sekä mursi hänen maailmansa. Luulen, että hän syyttää kaikesta itseään.”
Istuskelua jatkui vielä tovin, jonka jälkeen jokainen teki aluksen perushuoltoa ja siivoustehtäviä.
”Olen valmis”, kuului käheällä äänellä kovaäänisestä.
”Sinä todellakin teit sen”, huudahti Chung. ”Mikä on vointisi?”
Oli hetken hiljaista ennen kuin Liu vastasi: ”Hieman heikko” ja jatkoi: ”Kytkeydyin juuri irti moduulin hapensyötöstä. Olen nyt puvun hapella ja ryhdyn tasaamaan moduulin painetta.”
”Muista, että jos olet kouran vaikutusalueella, se ei voi sinua varsinaisesti siepata, sinun pitää itse takertua siihen jotta voin vetää sinut ilmalukolle”, Jiang vielä ohjeisti.
Kaikki aluksella tarkkailivat nyt tiiviisti moduulia, jonka luukku oli heistä katsoen lähes piilossa ja vain hieman sen reunaa pilkisti esiin. Se oli kuitenkin parempi tilanne kuin se, että luukku olisi ollut kokonaan piilossa heidän katseiltaan.
He näkivät miten luukku aukesi hitaasti, ensin tuli käsi ja sitten kypärä, joka kääntyi heitä kohti. Jännitys oli huipussaan. Liun kypärä ja kädet heiluivat joka suuntaan, kunnes kaikki liike pysähtyi.
”En mahdu ulos”, särisi Liun käheä ääni. Kolmikko katsoi toisiaan.
”Odota hetki”, sanoi Chung ja sulki ääniyhteyden. ”Olen ollut hölmö”, hän huudahti. ”Olen turhaan laitattanut tuon puvun Liulle.”
”Mitä nyt?”
”Tuota asua ei ole suunniteltu käytettäväksi moduulissa, sinne mennään painepuvuissa jotka ovat kooltaan huomattavasti pienempiä kuin rakettirepulla varustettu avaruuskävelypuku. Rahtiruuman telakoitumisportti, josta käsin tuota pukua käytetään, on suurempi kuin moduuliluukku. Hän on saanut puvun tyhjänä helposti moduuliin, mutta nyt kun hän on itse sen sisällä, tilanne on toinen.”
Chung napsautti yhteyden auki ja sanoi: ”Palaa sisälle ja paineista moduuli, sinulla on väärä puku etkä mahdu millään ulos.”
Oli hetken hiljaista. ”... totta, mitähän minä oikein ajattelin? Tai oikeastaan se, että olen täällä juuri nyt, todistaa sen, etten ole ajatellut yhtään mitään”, vanhan miehen ääni vastasi.
Hiljaisuus laskeutui ohjaamoon, kaikki toivo oli kuollut. Liu palasi sisäpuolelle, mutta ei sulkenut luukkua.
”Mitä hän tekee? Hän yrittää vielä jotakin”, huudahti Elem.
Yhdessä he katsoivat, kun Liu työnsi rakettirepun kyljistä työntyviä suuttimia rakenteiden väliin ja alkoi väännellä niitä, leväten välillä ja jatkaen kohta taas uudestaan. Pikkuhiljaa alumiiniset varret antoivat myöten. Rakenteet, jotka oli tarkoitettu painottomaan ympäristöön, eivät kestäneet mekaanista rasitusta ja puolen tunnin kuluttua hän oli saanut molemmat taitettua.
Oli aivan liikkumatonta, he kuulivat vain raskaat hengitysäänet, jotka alkoivat tasaantua kunnes Liu lähti taas liikkeelle. Erittäin hitaasti, kuin kiemurrellen, hän mahtui vaivoin luukusta ulos ja ryömi metrin matkan moduulin päälle.
”Hyvä Liu, kuuntele nyt tarkasti”, ohjeisti Chung. ”Kerää hetki voimia ja yritä sitten ponnistaa niin voimakkaasti kuin kykenet, kohti meitä.”
”Myöhäistä”, kuului hiljainen ääni. ”En edes ensi yrityksellä uskonut pääseväni sinne. Halusin vain pois tuosta arkusta ja nyt istun sen päällä. Näin on parempi, näen Dragonin ja Kiinan liput. Minulla on ollut koko ikäni valtava kuoleman ja ruumiiden pelko. Olen yrittänyt epätoivoisesti järkeistää sitä itselleni, mutta olen aina päätynyt umpikujaan päätelmissäni. Tuo pelko on seurannut minua joka ikinen minuutti läpi koko elämäni ja olen torjunut jopa ystävät, sillä en ole halunnut tutustua uusiin ihmisiin vain sen takia, että pelkään menettäväni heidät. Olen toivonut aina pääseväni peloistani eroon, siinä onnistumatta. Yritin hakea apua myös avaruushallinnon psykologeilta ja varmasti käynneistäni on merkintä kansiossani. En kuitenkaan saanut apua tai vastausta kysymyksiini, vain virallisen nimen oireilleni. Minulla on Nekrofobia, eli irrationaalinen pelko kaikkea sitä kohtaan mikä liittyy kuolemaan. Kun Dragonilla alkoi tapahtua kuolemia, olin aivan kauhuissani, olin loukussa keskellä suurinta pelkoani ja tuo klooniteoria on murskaava. Ei siksi, etten uskoisi siihen, mutta ajatus siitä että olisin samaan aikaan tuolla ulkona matkalla tänne, oli ylitsepääsemättömän kauhistuttava ja kaksinkertaisti pelkoni. En pelännyt menettäväni ystäviä, jotka olen systemaattisesti torjunut, pelkäsin menettäväni itseni. Kun olin ensimmäistä kertaa avaruudessa, se oli minulle kuin taivas. Se todennäköisyys, että taikonautti kuolee lennolla, oli olematon. Ensimmäistä kertaa elämässäni en pelännyt silloin ja siksi tein kaikkeni päästäkseni uudelleen avaruuteen. Monen kuukauden lento olisi ollut minulle toiveiden täyttymys, Marsissa käynti olisi ollut vain pikkuseikka sen rinnalla. Antakaa anteeksi, että vein pelastuskapselinne, toivon että elätte pitkään, voikaa hyvin.”
Chungin sanat kuolevalle miehelle olivat anteeksianto ja viimeinen tervehdys. "Jos jokainen meistä eläisi tässä maailmassa aina, ei katoaisi, lähtisi tai tulisi, niin maailmankaikkeus ei olisi mitään, sillä se ei elä ilman muutosta ja kasvua. Jää hyvästi ystäväni."
Monitorin kautta he näkivät kun Liu huokaisten nosti vaivoin oikean kätensä viimeiseen tervehdykseen, parantaen samalla istuma-asentoaan. Vielä hetken kuului hiljentyvää hengitystä, kunnes se loppui. Liu oli poissa. Kahdeksannen päivän lopussa kenenkään katseet eivät enää kohdanneet, kaikki vetäytyivät hiljaisina omiin uniasemiinsa.